Olen sanonut ennen ja sanon vieläkin, etten tahdo
tästä lähin olla tekemisissä hurmahenkien kanssa, vaan jätän heidät Jumalan
tuomittaviksi. Sillä minä ja monet muut olemme niin perusteellisesti ja
vakaasti kumonneet heidän mielettömät puheensa, että heidän on itsensä ollut
pakko peruuttaa suurin osa, vaikka he aluksi pitivät siitä itsepintaisesti
kiinni. Ja näin kokemus näyttää, että he ovat esittäneet omia, itse
sepittämiään ajatuksia vailla varmaa pohjaa. Mutta kun he kadottavat yhden
todisteensa, miettivät ja tuumivat he niin kauan, kunnes keksivät toisen,
eivätkä voi tähän päivään saakka lakata lörpöttelemästä, sillä koko heidän
olemassaolonsa on sen varassa, etteivät vaikene. He tekevät aivan niin kuin heidän
mestarinsa perkele: kun hän ei voita pyhiä miehiä väkivalloin ja viekkaudella,
hän yrittää väsyttää heidät herkeämättä pitkittämällä siten ehkä päästäkseen
voitolle.
Sen tähden on minun vilpitön kristillinen neuvoni: älä
ole missään tekemisissä heidän kanssaan, sillä heidän väitteillään ei ole
loppua. Eivät he luovu mielipiteistään, eivät kuule, eivät mitään tiedä eivätkä
voi muilta mitään oppia. Äläkä ota tätä neuvoa, niin kuin se olisi minusta
kotoisin, vaan Pyhän Hengen neuvona, joka tuntee kaikki sydämet ja kaiken
paremmin kuin me. Hänhän on valitun aseensa, apostoli Paavalin, kautta antanut
meille tämän neuvon: “Harhaoppista ihmistä karta varoitettuasi häntä kerran tai
kahdesti, sillä sinä tiedät, että semmoinen ihminen on joutunut harhaan ja tekee
syntiä, ja hän on itse itsensä tuominnut” (Tiit. 3:10-11).
Luther, Elämän taistelussa. Helsinki 1946, s. 184-185.