KESKUSTELUA:
Juhani Kuosmanen yrittää perustella edelleen hataraa
kristinoppiaan. Hän ei mielestään sekoita Kristuksen ansiota ja Kristuksen
ansion jakamista toisiinsa. Kuosmasen mielestä Kristuksen ”ansion jakaminen sakramentin
kautta lapselle on ihmiskeksintö”, eivätkä raamatunkohdat Ap.t.2:38 ja 22:16
sovellu lapsikasteeseen, koska niissä mainitaan ’parannuksen tekeminen’ ja
’Herran nimen avuksi huutaminen’.
Helluntailainen tulkinta kyseisistä raamatunjakeista
on mielenkiintoinen myös sikäli, että sen mukaan Kristuksen ansion jakaminen
sakramentin kautta ei ole raamatullista EDES KASTEELLE MENEVÄLLE
AIKUISELLEKAAN, vaan siitä puhuminen jopa aikuistenkin kohdalla on muka
ihmiskeksintöä, mainitsemattakaan edes lapsikastetta! Kasteessa ei
ylipäänsäkään jaeta Kristuksen ansiota, ei kenellekään – ei varsinkaan lapsille
(koska mitään lapsikastetta ei muka ollutkaan apostolien aikana olemassa),
mutta yllättävää kyllä: ei myöskään edes kasteelle meneville aikuisille – ei sellaisillekaan,
jonka
helluntailaisetkin kelpuuttaisivat avosylin omalle
uudelle kasteelleen. Kasteessa ei
yksinkertaisesti jaeta kenellekään Kristuksen ansiota,
syntien anteeksiantamusta.
Lutherin syytökset kaikkea tällaista armonvälineet
kieltävää oppia vastaan pysyvät yhä edelleen voimissaan: ”Muutoin kyllä voisin
minäkin ilveillä tuon hengen tavalla ja sanoa: Kristus ei ole meitä lunastanut
meidän saarnaamisemme kautta; sen tähden on uskoa vastaan, että saarnasta
etsitään syntein anteeksi saamista. Rakkaani, mistä se sitten on etsittävä?
Sanoohan kuitenkin Kristus, että hänen nimessään pitää syntein anteeksi
antamusta saarnattaman. Samoin: Kristus ei ole lunastanut meitä meidän uskomme
kautta, sen tähden on vastoin uskoa, että syntein anteeksi antamusta uskon
kautta etsitään. Rakkaani, minkä kautta on se sitten etsittävä? Sanoohan
kuitenkin Kristus: joka uskoo, se
tulee autuaaksi. Niinikään: Kristus ei ole lunastanut
meitä kasteemme kautta; sen tähden on vastoin uskoa, jos joku etsii
synninpäästöä kasteesta. Rakkaani, miksi kutsuu siis Paavali kastetta synnistä
pesemiseksi? - - Mutta joka on sokea, hän ei näe mitään. Tuo henki on eksynyt
ja tullut sokeaksi sakramentin suhteen, sen tähden ei hän voi oikein tuntea
mitään kappaletta kristinopista.” (Suuri tunnustus Herran ehtoollisesta, s.
46).
Kuosmanen syyttää luterilaisia: ”Kun jättää tekstistä
puolet pois, saa sen tukemaan vaikka minkälaista oppia…” Kuosmasen mielestä
luterilaiset eivät ota huomioon kyseisten raamatuntekstien (Ap. t. 2:38; 22:16)
mainintoja ’parannuksen tekemisestä’ ja ’Herran nimen avuksi huutamisesta’.
Valitettavasti tämä sama syytös voidaan esittää
toisinkin päin. Silloin se kääntyy helluntailaisia itseään vastaan. Voidaanhan
näet yhtä suurella syyllä väittää, että helluntailainen oppi jättää täysin
vaille huomiota kyseisissä raamatunkohdissa sen, että toisessa niistä kasteen
sanotaan tapahtuvan ’syntien anteeksisaamiseksi’ (Ap.t.2:38) ja toisessa
kasteen sanotaan ’pesevän pois synnin’ (22:16). Helluntaioppi kiistää ”tämän
puolen tekstistä pois”. Se jättää täysin vaille huomiota nämä maininnat.
Helluntaiopin mukaan kasteelle menevän ihmisen pitää
olla jo ennen kastettaankin syntinsä anteeksisaanut, ja hänen syntinsä pitää
olla jo ennen kastetta pesty pois! Muutoinhan hän ei täytä alkuunkaan niitä
kriteerejä, jotka vaaditaan kasteelle pääsemiseen. Kasteenhan pitää olla vanhan
baptistisen sanonnan mukaan ”uskoon tulleiden kaste” (mennyt aikamuoto), jotta
se olisi ”raamatullinen”. Vain uskoon tulleita voidaan kastaa. Raamatun mukaan
kaste sen sijaan on pikemminkin ”uskoon tulevien kaste” (tuleva aikamuoto) kuin
”uskoon tulleiden kaste”. Näiden kahden välillä on vissi ero!
Raamatullinen kaste tapahtuu aina ”syntien
anteeksisaamiseksi” (Ap.t.2:38), eikä muka vasta syntinsä anteeksisaaneille! Raamatullinen
kaste pesee pois synnit, eikä ole vain jokin merkki siitä, että synnit on jo
muka aiemmin pesty yksilöllisesti pois! Oikeaoppinen ja yleinen kristikunta on
aina opettanut, että kastamattomia aikuisia kastettaessa kyseinen aikuinen
pelastuu saamassaan kasteessa. Kaste välittää pelastuksen. Uskoontuloa ja
pelastusta ei ole vaadittu lainomaisena ehtona ja edellytyksenä, joka pitää
olla suoritettuna muka jo ennen kasteen siunauksista osalliseksi pääsemistä.
Niinpä lausumme
vaikkapa ekumeenisessa Nikean uskontunnustuksessakin
edellä mainittuihin raamatunkohtiin perustuen: ”Tunnustamme yhden kasteen
syntien anteeksisaamiseksi.”
Juuri tämän totuuden helluntaioppi kiistää, vaikka
väittääkin pitäytyvänsä vanhoihin yleisiin tunnustuksiin. Jos jokin vaikuttaa
syntien poispesemisen kasteessa, ja jos ylipäänsä on mahdollista, että kaste
edes tapahtuu ”Jeesuksen Kristuksen nimeen syntien anteeksisaamiseksi”
(Ap.t.2:38), niin helluntaiopin mukaan tuon syntien anteeksiannon ja synnin
poispesemisen pitää tapahtua yksin sen vaikutuksesta, että kastettava ihminen
on kykeneväinen tekemään itse parannuksen ja huutamaan avuksi Herran nimeä –
mutta ei missään nimessä vain kasteen itsensä vaikutuksesta, sillä se olisi
helluntaiopin kannalta
vaarallista sakramentalismia!
Näin helluntaioppi rakentaa yksilöllisen
vanhurskauttamisen tosiasiassa ihmisen
oman parannuksen tekemisen ja Herran nimen avuksi
huutamisen varaan! Syntien
anteeksiantamus perustuu siihen, että ihminen tekee parannuksen!
Syntien poispeseminen tapahtuu sen vaikutuksesta, että huudetaan avuksi Herran
nimeä!
Tällä tavalla koko käsitteet ’parannus’ ja ’Herran
nimen avuksi huutaminen’ vesittyvät täysin, ja niistä tehdään lainomaisia
tekoja, joiden pitää olla suoritettuina ennen kasteen saamista. ’Herran nimen
avuksi huutamisesta’, joka oikeasti ilmentäisi ihmisen täydellistä avuttomuutta
Jumalan edessä oman syntinsä vallassa, tuleekin keino osoittaa ihmisen omaa
kyvykkyyttä vaikuttaa omaan pelastukseensa (!). Parannuksesta tuleekin ihmisen
oma teko ja kasteen saamisen kriteeri, eikä yksinkertaisesti vain Jumalan
vaikuttama
mielenmuutos ja kääntyminen omistamaan kasteessa
lahjoitettavia syntien anteeksiannon ja Pyhän Hengen aarteita. Jos synnit
pestään pois muka sen vaikutuksesta, että huudetaan avuksi Herran nimeä tai
että tehdään parannus, niin kuka kurja syntinen voi koskaan omistaa
horjumattoman pelastusvarmuuden?
Tosiasia on, että Ap. t. 2:38 soveltuu mitä parhaimmin
myös lapsikasteeseen, sillä siinä mainittu lupaus kasteessa jaettavasta syntien
anteeksiannosta ja Pyhän Hengen lahjasta kuuluu seuraavan jakeen mukaan myös
kasteen ottavien aikuisten lapsille. ”Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä
lupaus on annettu” (Ap. t. 2:39). Luterilaiset tunnustuskirjat yhtyvät tähän
apostoli Pietarin näkemykseen, sillä tunnustuksessamme sanotaan: ”Samalla kun
me hylkäämme monta muutakin kasteenuusijoiden harhaa, me hylkäämme yksin tien
senkin heidän väitteensä, että lapsikaste on hyödytön. Aivan varmaa on, että
pelastuksen lupaus koskee myös lapsia” (Apologia, s. 156). Apostoli Pietarin
selvien
sanojen mukaanhan se lupaus on myöskin lapsille
annettu!
Kuosmanen väittää: ”Emme opeta uudestisyntymättömän
vapaan tahdon ratkaisua, sillä ihmisen tahto vastustaa Jumalaa, mutta Pyhän
Hengen herättämä ihminen voi
valita, ja silloin Pyhä Henki synnyttää uskon.”
Tämäkin Kuosmasen väite sortuu
omaan ristiriitaisuuteensa. Ei tarvitse kuin kysyä,
tarkoittaako Kuosmanen ’Pyhän Hengen herättämällä ihmisellä’ vielä
uudestisyntymätöntä ihmistä, vai tarkoittaako hän sillä jo uudestisyntynyttä
ihmistä. On päivänselvää, että Kuosmanen tarkoittaa ’Pyhän Hengen herättämällä
ihmisellä’ vielä uudestisyntymätöntä ihmistä, koska hän tunnustaa itse – jopa
jo seuraavassa lauseessaan (!) – sen, että Pyhä Henki synnyttää uskon ihmisen
sydämeen ihmisen oman valinnan seurauksena – silloin, kun ihminen valitsee
oikein. Näin Kuosmanen kaikista päinvastaisista vakuutteluistaan huolimatta
opettaa uudestisyntymättömän, vasta Pyhän Hengen herättämän ihmisen vapaata
tahtoa,
ja uskoa, jonka Pyhä Henki muka vaikuttaa ihmisen oman
vapaan tahdon valinnan
loogisena seurauksena! Juuri tässä kohtaa tekojen ja
ansioiden oppi tulee esille kätköstään.
Kuosmanen vetoaa vastineessaan lopuksi
raamatunjakeeseen Room. 5:18: ”Syntiä
ei lueta, missä lakia ei ole”, ja kirjoittaa sitten:
”Lapselle laki ei ole vielä
tullut, siksi syntiä ei lueta hänelle… Kun laki
aikanaan tulee, synti virkoaa
(Room.7:9).”
Viimeksi mainittu roomalaiskirjeen jae, johon
Kuosmanen vetoaa, kuuluu kokonaisuudessaan: ”Minä elin ennen ilman lakia; mutta
kun käskysana tuli, niin synti virkosi ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että
käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi.”
(Room.7:9-10).
Paavalin käyttämä kielikuva: ”synti virkosi ja minä
kuolin” samastetaan helluntaitulkinnassa ihmisen hengelliseen kuolemaan
rikkomuksiinsa ja synteihinsä. Niiden välille pannaan yhtäläisyysmerkki.
Helluntailainen tulkinta kyseisistä roomalaiskirjeen jakeista on harhaanjohtava
ja täysin väärä. Ensiksikin apostoli Paavali ei puhu niissä yhtikäs mitään
siitä, että tekosynnit muka kuolettaisivat ja surmaisivat ihmisen, riistäen
häneltä hänen oletetun luontaisen hengellisen elämänsä. Paavalin mukaan tämän
”kuolettamisen”, jonka merkitys selviää yksin asiayhteydestä, saa aikaan lain
käskysana – eivät tekosynnit.
Kyse on samasta lain ja evankeliumin virkojen
vastakkaisuudesta, josta Paavali
puhuu enemmänkin 2.Korinttilaiskirjeen 3. luvussa.
Siellä hän mainitsee vastakohtapareina ”eläväksi tekevän Hengen” ja ”kuolettavan
kirjaimen” (2.Kor.3:6), viitaten niillä juuri lain ja evankeliumin vaikutusten
erilaisuuteen. Paavali puhuu jopa tässä roomalaiskirjeen 7. luvussakin ” Hengen
uudesta tilasta” ja ”kirjaimen vanhasta”, osoittaen siten sen kiinteän
yhteyden, joka näiden kahden raamatunjakson välillä vallitsee.
Lain aikaansaama ”kuolettaminen” ei voi tarkoittaa
ihmisen muka luontaisen hengellisen elämän menettämistä siksi, että asiayhteys
paljastaa sen tarkoittavan yksinomaan sitä, että laki näyttää todeksi ihmiselle
hänen syntinsä. Paavali kirjoittaa vain kahta jaetta aiemmin: ”Syntiä en olisi
tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta,
ellei laki olisi sanonut: ’Älä himoitse’” (Room.7:7).
Kun ”kirjain kuolettaa” ihmisen, tai kun ”käskysana
surmaa hänet” niin Raamatun
ja apostoli Paavalin kielenkäytössä tämä ei tarkoita
koskaan sitä, että ihminen
menettäisi muka jonkin luontaisen hengellisen elämänsä
ja kuolisi vasta sitten
hengellisesti. Se tarkoittaa yksinomaan sitä, että laki
opettaa ihmisen tuntemaan synnin ja tietämään himon. Laki toisin sanoen
aiheuttaa ihmisessä synnintunnon: ”Sillä lain kautta tulee synnintunto.”
(Room.3:20). Tätä, ja vain ja ainoastaan tätä, on Paavalin mainitsema ”synnin
virkoaminen ja kuolemiseni”.
Helluntaitulkinta kyseessä olevista roomalaiskirjeen
jakeista johtaa siis kärjistettynä tähän naurettavalta tuntuvaan
johtopäätökseen: Kenelle laki ei ole näyttänyt todeksi syntiä, se on vielä
hengellisesti elävä. Kenessä laki ei ole saanut vielä aikaan synnintuntoa, se
ihminen ei ole vielä rikkomuksiinsa ja synteihinsä kuollut. Ketä käskysana ei
ole surmannut, sen sisimmässä virtaavat vielä elävän veden virrat, vieläpä
kokonaan ilman Pyhää Henkeäkin, ”luonnostaan”. Mitä paatuneempi ja suruttomampi
ihminen on, sitä elävämpi ja eloisampi hän on hengellisissä asioissa. Sillä
kirjainhan ei ole vielä kuolettanut häntä! Käskysana ei ole vielä surmannut
häntä! Laki ei ole vielä saanut aikaan synnintuntoa!
Apostoli Paavali ei voi puhua roomalaiskirjeen 7.
luvussa omista lapsuutensa kokemuksista myöskään siitä yksinkertaisesta syystä,
että hän oli taustaltaan
fariseus. Fariseukset jos ketkä olivat erinomaisia
käskysanan ja lain tuntijoita, mutta kuitenkin ehkäpä juuri he tunsivat sen
kaikista huonoimmin! Ennen kääntymystään Paavali ei tuntenut vielä lakia
oikein, hengellisesti, eikä lain käskysana ollut vielä surmannut häntä. Vasta
Damaskoksen tien kokemus sai hänet huomaamaan oman lainhurskautensa todellisen
laadun. Vasta Damaskoksen tiellä ”kirjain kuoletti” ja käskysana surmasi hänet,
nimittäin tämä lain sana: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?”
Olisiko siis Paavali, silloin vielä Saul-fariseus,
ollut muka hengellisesti elävä kiivaillessaan lain vanhurskaudessa ja
hävittäessään kristittyjä? Voi pyhä yksinkertaisuus!
Tähän soveltuvat Lutherin sanat: ”Laki on tosin joka
miehen, mutta lain tunto ei.” Kirjaimen aikaansaama ’kuolettaminen’ ei ole
mitään muuta kuin sitä, että
ihminen tulee ”lain tuntoon” eli oppii tuntemaan lain
kautta syntinsä ja syntisyytensä.
Raamatun mukaan kukaan ihminen ei ole luonnostaan
hengellisesti elävä. Jokainen
ihminen syntyy tähän maailmaan hengellisesti
kuolleena, koska jokainen perii Aadamilta turmeltuneen lihan – eikä kukaan
oikeastaan mitään muuta olekaan, kuin turmeltunutta lihaa, ei pelkästään
häpeällisimpine vaan myöskin ylhäisimpinekin kykyineen ja voimineen: ”Mikä
lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki”
(Joh.3:6).
Helluntailaisten yrityksessä todistella Raamatun
avulla oletettua lapsen luontaista hengellistä elämää näkyy selvästi se, että
he itsekin käsittävät sen, mihin lapsen hengellisen kuoleman tunnustaminen
johtaisi ja mitä se merkitsisi heille. Sehän merkitsisi sitä, että heidän
täytyisi tunnustaa näiden Vapahtajan sanojen koskevan myös pienimpiä lapsiakin:
”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se
ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa. Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos
joku ei synny
vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan
valtakuntaan” (Joh.3:3,5). Silloin he eivät voisi enää tehdä poikkeusta tämän
uudestisyntymisvaatimuksen ehdottomuuteen ja täydelliseen poissulkevuuteen
Toimitus.