RAAMATTUKYSYMYS RAITEILLEEN

Kommentteja teokseen J. Gerhard, Oppi Jumalan sanasta. Pieksämäki 2000, 531 s.

Matti Roininen, Nastola

Johann Gerhard (1582-1637) oli saksalainen luterilainen jumaluusoppinut. Hän vaikutti aikana, jolloin paavikirkko pani vointinsa mukaan täytäntöön Trenton kirkolliskokouksen päätöksiä. Tätä on pidettävä päätösten nojalla paavin antikirkon perustavana kokouksena. Siksi on harhaanjohtavaa tarkastella katolista kirkkoa nykyisellään uskonpuhdistusta edeltäneen kauden valossa. Koko uskonpuhdistusliike yhteiskunnallisine seuraamuksineen on nähtävissä puolustuksena paavin maailmanvaltaan pyrkivää totalitarismia vastaan. Paras keino oli luterilaisten dogmaatikkojen mielestä tukeutuminen Raamatun auktoriteettiin.

Uskonpuhdistajat ja heitä seuranneet puhdasoppiset teologit tekivät eron paavillisuuden ja yleisen kirkollisuuden välillä pyrkien osoittamaan sen vieraaksi “istutukseksi” (Matt. 15:13) kristikunnassa. He liittyivät mielellään kirkolliseen traditioon ja ottivat sieltä esimerkkejä sikäli kuin ne olivat sopusoinnussa pääohjeen eli Raamatun kanssa. He edustivat kirkollista jatkuvuutta ja paavi poikkeamista siitä.

Gerhard kiinnittää esillä olevassa [kyseisessä] teoksessa erityistä huomiota Trenton päätöksiin, joissa paavikirkko kanonisoi Raamatun apokryfikirjat, otti tradition opin lähteeksi ja ohjeellisti versio Vulgatan. Nämä päätökset olivat edellytyksistään katsoen perusteltuja sillä katolisuudelle ominaisella aatteella, jonka mukaan Pyhä Henki johtaa kirkkoa viime kädessä virallisen edustuksen kautta. Gerhard näkee paljon vaivaa sen osoittamiseksi, että paavi on raskaasti ja suorastaan rikollisesti poikennut paitsi Raamatusta myös siitä kirkollisesta traditiosta, jota sanoi edustavansa.

A. Raamatun inspiraatio

Gerhard tunnustautuu muiden luterilaisten dogmaatikkojen tavoin sanainspiraatioon vedoten sellaisiin klassillisiin kohtiin kuin 2 Piet. 1:21 ja 2 Tim. 3:16. Raamattu on Pyhän Hengen vaikutuksesta Jumalan ilmoitus, joka on saatettu kirjoituksen muotoon. Erityisen mielenkiintoisia ja valaisevia ovat perustelut sille, että vokaalimerkit ovat peräisin samalta ajalta kuin VT:n kirjatkin eikä vasta masoreeteilta (600-800 l. j. Kr.). Missä voidaan osoittaa kieli, jossa ei ole vokaaleja? Vokaalit ovat puhumisen ja kirjoittamisen henki.

Pyhä Henki on antanut käskyn kirjoittaa, mikä ei suinkaan edellytä inhimillisen ymmärryksen ja tunteen sulkemista kirjoittamistapahtuman ulkopuolelle. Luterilaiset dogmaatikot ovat olleet tästä yhtä mieltä.

Käsitys ns. mekaanisesta inspiraatiosta on pakanallista alkuperää. Se luetaan totuuden vastaisesti luterilaisten dogmaatikkojen tiliin ikään kuin 1600-luvun mekanistiseksi muuttunut maailmankuva olisi ollut pontimena myös raamattukäsitykselle. Raamattu tulee ottaa vastaan Jumalan sanana sen itsensä tähden. Siinä on alkuperäinen totuus ja voima niin kuin tulessa itsessään on voima valaista ja polttaa.

Gerhard huomauttaa siitä, että alkuaikana ihmiset ottivat apostolien sanan vastaan Jumalan sanana ilman, että mikään “Kirkon todistus” olisi ollut sitä edeltämässä. Kristillisellä uskolla täytyy olla sellainen pettämätön todistus ja perusta, jonka voi antaa yksin Jumala. Raamattu ei olisi kristillisen opin ja uskon lähde, jos olisi olemassa jokin muu tekijä sen edellä ja sitä ylempi, jonka tähden Raamattu olisi uskottava. Tällöin langettaisiin sokeaan pakanuuteen, jolle on ominaista ylpeä ihmisen jumaloiminen. Raamatun auktoriteetti on välitön seuraus Pyhän Hengen inspiraatiosta. Jos se perustetaan johonkin muuhun, asetutaan Pyhän Hengen vaikutuksen ulkopuolelle eikä Jumalaa enää kunnioiteta Jumalana. Ajatteleva lukija huomannee, mitä esille tulleet näkökohdat merkitsevät arvioitaessa teologiaa yleisemminkin.

B. Raamatun kanoniset kirjat

Kanonisuus tarkoittaa ohjeellisuutta. Erikseen ovat apokryfiset eli kätketyt kirjat, jotka pidettiin erillään profeetallisista kirjoista. Niillä ei ollut alun alkaenkaan jumalallista arvovaltaan. Uudessa Testamentissa on ns. antilegomena-kirjoja, joiden apostolisuudesta ei ollut yksimielistä todistusta sikäli kuin on kysymys niiden alkuperästä. Kysymys kaanonista oli katolisille uskon asia, mutta luterilaisille lähinnä historiallinen kysymys, jollaisena Gerhard sitä käsitteli.

Luterilaisten ja katolisten välillä nousi ankara kiista kaanonin rajoista, koska Trenton kokouksessa lausuttiin kiroustuomio niille, jotka eivät lue sen hyväksymiä kirjoja kanonisina ja kaiken lisäksi siinä latinalaisessa muodossa kuin ne on esitetty Vulgatassa. Kaanonin käsittely kattaa Gerhardin teoksesta reilun kolmanneksen. Parempaa ja perusteellisempaa esitystä kaanonista ei liene suomeksi aikaisemmin julkaistu.

Gerhard ottaa kirjan kanonisuuden edellytyksinä kolme tunnusmerkkiä, joiden kaikkien pitää täyttyä: 1. profeetallinen alkuperä, 2. kieli, ja 3. sisältö. Koska Jumalan sana on annettu juutalaisille (Room. 3:1), on Gerhardin mielestä johdonmukaista ja oikein pitäytyä siihen kanonisten ja apokryfikirjojen erotteluun, jonka hebrealaiset ovat suorittaneet. VT:n kaanon oli olemassa Jeesuksen ja apostolien aikana. Kun nämä eivät suorittaneet mitään oikaisua, kristittyjen on syytä noudattaa heidän esimerkkiään. Kun UT:n kaanonin rajoja selviteltiin kirkolliskokouksissa, Gerhard korostaa näin menetellyn asiasyiden eikä kirkollisten valtapyyteiden nojalla. Lisäksi hän osoittaa, että lahkolaisille ja harhaoppisille on tunnusomaista kaanonin mielivaltainen laajentaminen tai typistäminen.

Gerhard näki muiden luterilaisten oppineiden tavoin, mihin paavikirkko pyrki kaanonia koskevilla päätöksillä. Kysymyksessä oli kirkon arvovallan asettaminen Raamatun yläpuolelle ja edelleen paavin arvovallan tukeminen. Siksi kiistan ydin ei koskenutkaan kaanonin rajoja eikä ylipäätään Raamatun auktoriteettia, vaan sitä, MISTÄ RAAMATUN AUKTORITEETTI ON PERÄISIN. Tämä Gerhardin suorittama kiistakysymyksen (status controversiae) määritys on ytimekäs ja on aiheellisesti kulkenut luterilaisessa kirjallisuudessa hänen nimissään. Kuitenkin voimme todeta, että Lutherilla esiintyy samansuuntainen havainto ennen Trentoa (Gal. pid. selitys s. 78).

C. Käännökset

Raamattu on käännettävä uskonpuhdistuksen johtavan periaatteen mukaan alkukielistä (heprea ja kreikka). Kun tapahtumien kulku luisti pois paavin käsistä, nähtiin suureksi syyksi uskonpuhdistajien tukeutuminen suoraan alkutekstiin. Kirkon käyttämä tuhatvuotinen versio Vulgata jäi latinankielisenä museotavaraksi, kun kansa sai lukea Jumalan sanaa äidinkielellä. Kiista oli valmis, kun luterilaiset osoittivat Vulgatassa käännösvirheitä. Kun käännös kanonisoitiin Trentossa eli määrättiin kirouksen uhalla ohjeelliseksi, kanonisoitiin samalla joukko virheitä. Gerhard totesi osuvasti, että käännöksestä oli tullut kirkolliskokouksen päätöksellä aitoperäinen eikä siitä ollut lupa vedota enää lähteisiin. Tämä puolestaan soti raskaasti itse raamattuperiaatetta vastaan.

D. Traditio

Gerhard omistaa paljon huomiota Raamatun täydellisyydelle, koska se on suora seuraus inspiraatiosta. Täydellisyyden ominaisuuteen kuuluu, ettei sitä voida tehdä täydellisemmäksi. Gerhard huomauttaa, ettei Raamattu tarvitse täydennykseksi mitään, ei edes Kirkon todistusta. Hän tarkoittaa tällöin sisällöllistä ja opillista täydellisyyttä eikä esimerkiksi sitä, että kaikki Jeesuksen opetukset ja apostolien kirjoitukset olisivat määrältään täydellisesti kirjoihin vietyinä. Mooseksen lain mukaan pyhiin kirjoituksiin ei saanut lisätä mitään eikä niistä saanut ottaa mitään pois. Jeesus antoi opetuslapsille lähetyskäskyssä opetettavaksi kaikille kansoille maailman loppuun asti sen, minkä hän oli käskenyt apostoleidensa pitää. Siksi ei voida edes kuvitella, että apostolit olisivat jättäneet kirjoitetun Jumalan sanan rinnalle suullisen perimätiedon vieläpä niin, että kirjoitettu Jumalan sana olisi välttämättä juuri sen avulla vahvistettava ja tulkittava. Päinvastoin oli ajateltava niin, että apostolit kirjoittivat totuuden vahvistamiseksi uskovissa sen, minkä he olivat aiemmin suullisesti julistaneet (1 Joh. 1:1ss.).

Gerhard ottaa esimerkiksi sen, kuinka tuomitsevasti Kristus suhtautui kirjoittamattoman tradition eli isien perinnäissääntöjen asettamiseen kanonisten kirjoitusten rinnalle. Loppujen lopuksi vetoaminen suulliseen traditioon on tyhjänpäiväistä, koska sekin on säilynyt kirjallisessa muodossa. Gerhard viittaa tässä yhteydessä Talmudiin. Lisäksi hän muistutti siitä, että harhaoppisilla oli jo varhaisina aikoina tapana verhota oppejaan perimätiedon viittaan ja tyrkyttää niitä kirkolle. Kun kiistan kumpikin osapuoli oli tietoinen tästä ja koska monet arvovaltaiset opettajat olivat eri mieltä perimätiedosta, tuli tarpeelliseksi selvittää, kuka erottaa oikean tradition väärästä.

Katolisen vastapuolen (jesuiitta Bellarmini) mielestä vain Kirkko kykeni erottamaan oikean tradition väärästä. Käytännössä traditio on sitä, mitä Kirkko traditioksi sanoo. Vaikka Kirkko tarjoaisi kuinka hurskaita perimätietoja tahansa, ne ovat Gerhardin mukaan kuitenkin ristiriidassa sen periaatteen kanssa, ettei Jumalan sanoihin saa mitään lisätä. Hän käyttää runsaasti historiallista todistusaineistoa siksi, että paavillinen puoli vetoaa historiaan esiintyen traditionsa hallitsijana ja tulkitsijana, mutta rakentaen samalla omaa traditiotaan. Näemme, kuinka tämä kehitys johti 1800-luvulla siihen, että paavi julisti Maria-dogmia valmistellessaan: “Traditio olen minä.”

Gerhard näki selvästi, että paavikirkko pyrki kaikilla keinoilla paavin arvovallan kasvattamiseen. On suorastaan hämmästyttävää, miten valmis v. 1870 hyväksytty erehtymättömyysdogmi oli jo 1600-luvun jesuiittateologiassa: “Kirkon sana ei ole puhtaasti inhimillinen, vaan tavallaan jumalallinen ... kirkolliskokouksen tai paavin, kun hän opettaa istuimellaan istuen, ei ole ihmissanaa, vaan tavallaan Jumalan sanaa” (Bellarmini s. 48). - Tämä sisältyi alusta alkaen paavilliseen avaintenvallan käsitteeseen. - Kuka siis ratkaisee tradition oikeellisuuden ja muut jumalallista auktoriteettia kaipaavat kiistat? Gerhardin vastaus on yksinkertainen: “Pelkkä Raamatun sana on tuomarin ääni ja oikeusohje uskonkiistoissa” (s. 452). Tämä valta ei kuulu paaville, joka tahtoo omistaa itselleen kuuluvaksi erehtymättömyyden erikoisoikeuden ja Pyhän Hengen sivustatuen. Gerhard perustelee kantansa jatkossa tavalla, joka soveltuu erehtymättömyysdogmin (v. 1870) kriittiseen tarkasteluun.

E. Mitä opimme?

Gerhardin teos on arvokas todistus siitä, että uskonpuhdistuksen perintöä vaalittiin 1600-luvulla tavalla, josta on koitunut siunaus myöhemmille sukupolville. Se kirjoitettiin aikana, jolloin nykyisen kriittisen raamatuntutkimuksen periaatteet olivat näkyvissä paavikirkossa, lahkoliikkeissä ja humanismissa (Erasmus. Suarez ja Socinus). Historiallinen tarkastelutapa johtaa ajattelemaan jatkuvuutta. Ei voitane pitää sattumana, että kriittinen raamatuntutkimus löi itsensä läpi protestanttisissa maissa juuri samaan aikaan kun paavi julistettiin erehtymättömäksi. Historiallisesti katsoen kriittinen raamatuntutkimus on raivannut tietä Antikristukselle.

Kun otamme tarkastelun kohteeksi esimerkiksi kiistan Raamatun kirjojen kanonisuudesta, havaitsemme kysymyksenasettelun muuttuneen kriittisessä raamatuntutkimuksessa, sillä siinä on luovuttu kaikkien kirjojen kanonisuudesta kyseen alaistamalla niiden alkuperä ja selittämällä ne anonyymiseksi perimätiedoksi. Kun paavi nosti tradition, joka on inhimillistä sanaa, Raamatun rinnalle, niin nykyprotestanttinen teologia on alentanut koko Raamatun tulkituksi ja uudelleen tulkittavaksi perimätiedoksi. Gerhardin ajatuskulun mukaan tämä on silkkaa pakanuutta. Nykyluterilaisuudella ei ole enää Jumalan sanaa, jolla se kykenisi puolustautumaan kaikkia uskontoja syleilevää paavia vastaan.

Suomen ev. lut. kirkon virallisessa raamattukannanotossa “12 teesiä Raamatusta” todetaan, ettei luterilaisella kirkolla ole yksityiskohtaista dogmia Raamatusta. Siihen nähden Gerhardin teos, jonka nimi suomalaisessa laitoksessa on sattuvasti “Oppi Jumalan sanasta”, antaa kohtalaisen haasteen vertailuun. Kumpi on linjassa luterilaisen tunnustuksen kanssa, tämä vai piispojen raamattuteesit? Asia on kauaskantoisempi kuin yhden kysymyksen selvittely. Ilman Raamatun auktoriteettia ja nimenomaan sen ratkaisijan asemaa ei kirkossa voida saavuttaa oikeaa yksimielisyyttä puhumattakaan siitä, että suhde Jumalaan olisi kunnossa henkilökohtaisella tai yleisellä tasolla.

Gerhardin teos on suositeltavia perusopintoja kristityille. Sitä voidaan käsittää pitkälle ilman teologisia esitietoja. Katolisen ajattelun tunkeutuessa tieteellisen jumaluusopin raunioittamaan kirkkoon saamme panna kuitenkin ilolla merkille luterilaisen oppitunnustuksen ja oikeaoppisten dogmaatikkojen kannanottojen ajankohtaisuuden. Kun uskomme Kristukseen, on pyhä velvollisuutemme vastustaa Antikristusta. Antakoon Jumalan uskonpuhdistuksen liekin syttyä uudelleen maassamme!