Luterilaisen kirkon viralliset tunnustukset
(tunnustuskirjat) sisältyvät Yksimielisyyden kirjaan vuodelta 1580. Tämän
kirjan todellinen keskus, sydän ja ydin on Augsburgin tunnustus, jonka
luterilaiset ruhtinaat ja säädyt esittivät keisari Kaarle V:lle keisarillisilla
valtiopäivillä eli parlamentissa Augsburgissa 25.6.1530. Tämä on se varsinainen
luterilainen tunnustus. Se osoittaa selvällä, yksinkertaisella kielellä, että
uskonpuhdistus ei puolustanut mitään vieraita, uusia oppeja, vaan ainoastaan
historiallista kristinuskoa, joka keskittyy vanhurskauttamiseen yksin
Kristuksen ansioiden tähden (uskonkohta 4). Tämän dokumentin julkisen lukemisen
häkellyttävä vaikutus oli sellainen, että Augsburgin paavillinen piispa,
Christopher von Stadion, sanoi yksityisessä, korkea-arvoisten Roomaa
kannattavien kirkollisten virkamiesten kokouksessa: “Se, mitä meille on luettu,
on puhdas, kaunistelematon ja kiistämätön totuus.”
Yksimielisyyden kirjassa Augsburgin tunnustusta
edeltävät sopivasti kolme ekumeenista uskontunnustusta. Varhaisin ja
yksinkertaisin kristillinen uskontunnustus oli: “JEESUS ON HERRA” (Room. 10:9;
1 Kor. 12:3; Fil. 2:11). Kun ihminen tunnusti tämän, hän oli valmis kasteelle
(Ap. t. 2:38; 16:31-33). Ajan myötä tämä perustava kristillinen tunnustus
laajentui meidän trinitaarisiksi (kolminaisuusopillinen)
uskontunnustuksiksemme. Nämä uskontunnustukset eivät lisää mitään uutta, vaan
ainoastaan selittävät yksityiskohtaisesti, kieltämisten ja vääristelyjen
edessä, mitä tällä Uudessa Testamentissa lyhyesti ilmaistulla tunnustuksella
tarkoitetaan.
Varhaisin näistä uskontunnustuksista on Apostolinen
uskontunnustus. Se on kastetunnustus, jonka alkuperä voidaan jäljittää Roomaan
100-luvulle j. Kr. Nikean uskontunnustus sai nimensä Nikean kirkolliskokouksen
mukaan (325), jonka täytyi tunnustaa Jeesuksen Kristuksen täysi jumaluus
vastoin areiolaisia, joiden harhat on meidän aikanamme elvytetty Jehovan
todistajien toimesta. Konstantinopolin kirkolliskokous (381) lisäsi suurimman
osan kolmannesta uskonkohdasta, joka käsittelee Pyhää Henkeä. Antiikin kolmas
suuri uskontunnustus on Athanasioksen uskontunnustus, joka on saanut nimensä
pyhän Athanasioksen kunniaksi, joka oli Nikean uskontunnustuksen suuri
esitaistelija. Tämä pisin kolmesta uskontunnustuksesta tunnustaa
yksityiskohtaisesti siunatun Kolmiykseyden ja Jeesuksen, jumalihmisen,
persoonan salaisuudet. Augsburgin tunnustus perustautuu heti ensimmäisessä ja
kolmannessa uskonkohdassaan suoraan näihin vanhan kirkon trinitaarisiin ja
kristologisiin tunnustuksiin.
Augsburgin tunnustusta seuraa välittömästi sen
Puolustus (Apologia), joka on paljon pitempi dokumentti. Senkin on kirjoittanut
Filip Melanchthon, Lutherin ystävä ja työtoveri. Se julkaistiin 1531. Apologian
taustalla on mielenkiintoinen tarina. Roomalaiset teologit, joille oli
Augsburgissa määrätty tehtäväksi valmistaa vastaus luterilaisten tunnustukseen,
olivat tehneet niin huonoa työtä, että keisari itse oli hylännyt siitä
suurimman osan ja lähettänyt sen takaisin komitealle. Siinä oli vähän
perusteluja, mutta paljon solvauksia. Lopulta, useiden tarkistusten jälkeen,
keisari hyväksyi dokumentin ja luetutti sen valtiopäivillä 3.8. Augsburgin
tunnustuksen “Roomalaisena ja keisarillisena kumoamuksena”. Kumoamuksen
perustelu oli osittain niin typerä, että ihmiset nauroivat sille julkisesti.
Vaikka keisari vaati luterilaista osapuolta hyväksymään Kumoamuksen kysymysten
keisarillisena ratkaisuna, hän vastasi kieltävästi heidän pyyntöönsä saada
kopio siitä. Lopulta hän antoi heille mahdollisuuden saada kopio, jos he
lupasivat olla julkaisematta sitä tai lainata siitä julkisesti! Tästä he
tietysti kieltäytyivät. Syyskuun 22. päivä Melanchthonilla oli valmiina
Apologian ensimmäinen versio, jossa Augsburgin tunnustusta puolustetaan
seikkaperäisesti Kumoamuksen perusteluja vastaan. Keisari kuitenkin kieltäytyi
vastaanottamasta uutta dokumenttia ja vaati heiltä alistumista. Augsburgin
tunnustuksen mestarillisena selityksenä ja puolustuksena Apologialla on tärkeä
sija Yksimielisyyden kirjassa.
Schmalkaldenin opinkohdat kirjoitti Luther itse
neuvoksi luterilaisille johtajille Schmalkaldenissa 1537. Tarkoituksena oli
esittää nämä opinkohdat kirkolliskokoukselle, jonka paavi vuosien jarruttelujen
jälkeen oli lopulta suostunut kutsumaan koolle. Sen oli määrä alkaa istuntonsa
Mantuassa myöhemmin samana vuonna. Mutta, kuten tapahtui, kirkolliskokous ei
kokoontunut (se alkoi vasta 1545 Trentossa) eikä Schmalkaldenin kokous
hyväksynyt Lutherin lausuntoa. Sen sijaan kokous hyväksyi Melanchthonin
Traktaatin paavin vallasta ja yliherruudesta. Se on arvokas kirkkoa ja virkaa
käsittelevä traktaatti, joka on aina ollut piikkinä Roomaan kallistuvien
luterilaisten lihassa. Yksimielisyyden kirja sisällytti mukaan kummatkin
dokumentit aidon uskonpuhdistuksen (luterilaisen) opin klassisina määritelminä.
Lutherin kaksi katekismusta oli tarkoitettu auttamaan
isiä ja pastoreita opettamaan perhekunnille ja seurakuntalaisille kristinuskon
aakkoset.
Yksimielisyyden ohje ratkaisi joukon kiistoja, jotka
olivat repineet hajalle luterilaista kirkkoa Lutherin kuolemasta saakka.
Melanchthonilta, Lutherin oppineelta ystävältä ja luottomieheltä, puuttui
Lutherin syvällisyys ja päättäväisyys. Suuren uskonpuhdistajan kuoleman jälkeen
Melanchthon horjui eräissä tärkeissä kysymyksissä. Jotkut hänen seuraajistaan
menivät pidemmälle ja tosiasiallisesti muodostivat salaliiton Wittenbergin
yliopistossa itsessään tarkoituksenaan korvata luterilainen oppi
kalvinilaisella. He pitivät Lutherin uskoa Kristuksen ruumiin ja veren
todelliseen läsnäoloon (reaalipreesenssi) sakramentissa äärimmäisyytenä, joka
tarpeettomasti jakoi kirkkoa. He itse olivat yhtä mieltä Zwinglin ja Calvinin
kanssa siitä, että Kristuksen ruumis voi olla vain yhdessä paikassa kerrallaan
ja sen tähden se ei voinut olla sakramentissa, koska se oli taivaassa jossain!
Nämä yliopistoprofessorit opettivat kalvinistista oppiaan luennoillaan, mutta
julkisesti he vakuuttivat jokaiselle, jopa väärään valaan saakka, että he
pitäytyivät uskollisesti Lutherin oppiin ja Augsburgin tunnustukseen. He eivät
olleet avoimia ja rehellisiä, vaan sen sijaan “kryptokalvinilaisia” eli
salakalvinilaisia. Jos heidän petkutuksensa ei olisi paljastunut, niin että
hurskas mutta hyväuskoinen Saksin ruhtinas saattoi lopulta huomata sen, he
olisivat hyvinkin saattaneet onnistua, inhimillisesti puhuen, tuhoamaan
luterilaisen kirkon sisältä käsin. Yksimielisyyden ohjeen kohdat 7 (Herran
ehtoollinen) ja 8 (Kristuksen persoona) on suunnattu nimenomaan näitä
kalvinilaisia vastaan, jotka petollisesti teeskentelevät puolustavansa
Augsburgin tunnustusta. Yksimielisyyden ohjetta ei oltu tarkoitettu uudeksi tai
täsmällisemmäksi opin ilmaukseksi, vaan yksinkertaisesti sen otsikossa olevien
sanojen mukaisesti eräiden kiistanalaisten “Augsburgin tunnustuksen
uskonkohtien perinpohjaiseksi, selkeäksi, oikeaksi ja lopulliseksi toistoksi ja
selitykseksi”.
Näistä kolmesta ekumeenisesta uskontunnustuksesta ja
seitsemästä uskonpuhdistuksen tunnustuksesta muodostuu Yksimielisyyden kirja,
joka julkaistiin 1580. Raamattu, totta kai, pysyy ainoana lopullisena
auktoriteettina. Koska Raamattu on Jumalan sana, “yhdenkään ihmisen
kirjoituksia ei saa pitää sen vertaisina”. Suhteessa Raamatun korkeimpaan ja
lopulliseen arvovaltaan uskontunnustukset ja tunnustukset ovat “ainoastaan
uskon todistuksia ja julkilausumia, jotka osoittavat, kuinka kunakin aikana
eläneet opettajat ovat Jumalan kirkossa ymmärtäneet ja tulkinneet Pyhää Raamattua”
(TK 1990,428). Mutta koska sen oppi on “saatu Jumalan sanasta”,
Yksimielisyyden kirja on meidän kirkkomme yleisesti hyväksytty “opin muodoksi
... jonka perusteella ja mukaisesti kaikkia muita kirjoituksia on koeteltava ja
arvioitava. Koska se on saatu Jumalan sanasta, se ratkaisee, missä määrin muut
kirjat voidaan hyväksyä ja ottaa käyttöön” (TK 1990,463). Yksimielisyyden kirja
ei tästä syystä näe itseään pelkästään historiallisena esimerkkinä 1500-luvun
uskosta, vaan “näin sekä aikalaiset että jälkeentulevat saavat varman ja
julkisen todistuksen siitä, mikä on nyt ja vasta [latinankielinen teksti:
pysyvä] kirkkojemme yksimielinen käsitys näistä opinkohdista ja kuinka kiistat
on ratkaistava” (TK 1990,463-464). Tämän vastaisia oppeja tunnustajat “eivät aio
suvaita alueillaan, kirkoissaan eikä kouluissa. Ovathan sellaiset opit
ristiriidassa Jumalan selvän sanan kanssa eivätkä siis voi olla voimassa
Jumalan sanan rinnalla” (TK 1990,36).
Seuraavien sadan vuoden aikana uskonpuhdistuksen
opillista perintöä käsittelivät yksityiskohtaisesti ja puolustivat ns.
puhdasoppisuuden (ortodoksian) jättiläiset, sellaiset miehet kuin Martin
Chemnitz, Johan Gerhard, Johan Konrad Dannhauer, Johan Andreas Quenstedt
(“puhdasoppisuuden kirjanpitäjä”) ja Abraham Calovius (“puhdasoppisuuden
vahtikoira”). Harvat tänä päivänä antavat arvoa näiden miesten
monumentaaliselle työlle, vielä harvemmat tuntevat sitä. Ruotsalainen tutkija
Bengt Hägglund lausuu heistä kuitenkin nämä hyvin kunnioittavat sanat: “Mitä
tulee teologisen aineiston monipuoliseen ymmärtämiseen ja Raamatun tuntemuksen
laajuuteen, luterilainen ortodoksia merkitsee kohokohtaa koko teologian
historiassa.”
Pintapuolisemmat henkilöt valitettavasti lankesivat
hiuksia halkovaan kiistelyyn, samalla kun heillä oli vähemmän näyttöä
hengellisestä elämästä ja lämmöstä. Tätä seurasi reaktio pietismin muodossa. Se
oli liike, joka korosti elämää enemmän kuin oppia, pyhitystä enemmän kuin
vanhurskauttamista, kokemusta enemmän kuin sakramentteja. Aluksi pietistit
pyrkivät pitäytymään luterilaisen opin täyteydessä. He ainoastaan tarkoittivat
korostaa sitä, että kristityn elämän tuli tuottaa hengellistä hedelmää. Mutta
yksipuolinen keskittyminen henkilökohtaiseen hurskauteen, tuntemuksiin, pieniin
rukousryhmiin ja raamattupiireihin yms. johti pian epäterveeseen
subjektivismiin. Kirkon julkista jumalanpalveluksen ja sakramenttien ympärille
keskittyvää elämää sekä julkista saarnaa halveksittiin. Seikkaperäinen
teologinen työ yli “käytännöllisen” hurskauden välittömien tarpeiden näytti
väsyttävältä, jopa epähengelliseltä. Ehdoton sitoutuminen luterilaisiin
tunnustuksiin, koska ne pitävät yhtä Raamatun kanssa, koettiin nyt
sopimattomaksi.
Kun kirkon opillinen perusta oli pehmentynyt tällä
tavalla, se oli käytännöllisesti katsoen puolustuskyvytön rationalistisen
valistuksen hyökkäysten edessä. Tämä liike uskoi energisesti ihmisjärjen
ylivaltaan. Ihmiskunta oli varttunut täysi-ikäiseksi – näin ajateltiin – eikä
se tarvinnut enää alkukantaista taikauskoa ja uskonnollisia auktoriteetteja.
Valistunut ihmisäly kykeni itse näyttämään toteen kaiken uskontoon
välttämättömän, nimittäin Jumalan olemassaolon, sielun kuolemattomuuden ja
moraalin eli hyveen tienä taivaaseen. Kaikki järjelle käsittämättömät salaisuudet,
kuten kolminaisuus, Kristuksen lihaantulo, lunastus, sakramentit yms. pidettiin
ikivanhana hölynpölynä ja huijauksena. Ranskan vallankumous jopa asetti
prostituoidun Notre Damen kirkon alttarille valtaistuimelle edustamaan järjen
jumalatarta!
Saarnatuoleissa rationalistiset luennoitsijat
suolsivat arkisia mitättömyyksiä. Kaiken täytyi olla hyvin “käytännöllistä”.
Esimerkiksi yksi pitkänperjantain saarna, joka pidettiin tekstistä “mitä
kirjoitin, sen kirjoitin”, käsitteli tärkeyttä laatia viimeinen tahto ja
testamentti kirjallisesti! Ei ole vaikea kuvitella, miten tämän kaltainen
lörpötys karkotti ihmiset joukoittain kirkoistaan. Euroopan luterilaiset kirkot
eri alueilla eivät koskaan ole toipuneet noiden vuosien aiheuttamasta tuhosta.
Rationalistisen epäuskon kalmankoura hallitsi valtion yliopistojen teologisia
tiedekuntia, joissa papisto koulutettiin, ja heidän kauttaan seurakuntia ja
kirkon hallintoelimiä.
Uskonnollisen sekamelskan mukana kulkivat ja sitä
seurasivat poliittiset mullistukset, jotka liittyivät Napoleonin nousuun ja
tuhoon. Näillä kriiseillä oli puhdistavat vaikutuksensa. Nöyryytetty Preussin
kuningas Fredrik Wilhelm II (1797-1840), Saksan suurimman ja voimakkaimman
valtion hallitsija, asetti tavoitteekseen uudistaa ja palauttaa horjuva
kristikunta takaisin voimiinsa. Tätä tarkoitusta silmälläpitäen hän piti
olennaisena yhdistää alueellaan olevat kaksi protestanttista kirkkoa,
luterilaisen, johon suurin osa väestöstä kuului, sekä hänen oman reformoidun
eli kalvinistisen kirkkonsa, joka oli pieni vähemmistö. Ainoastaan yhdistämällä
kummankin kirkon hengelliset voimavarat yhdeksi yhdistyneeksi epäuskon
vastaiseksi rintamaksi voitiin kristillinen usko säilyttää – näin ajateltiin.
Tämän mukaisesti kuningas oli jo vuonna 1808
sulauttanut luterilaisen ja reformoidun kirkon hallintoelimet yhdeksi ainoaksi
hallinnon osastoksi. Vuoden 1817 jälkeen kirkollisministerinä oli, kummallista
kyllä, epäuskoinen paroni von Altenstein, jonka päivällisillä keskusteltiin
toisinaan siitä säilyisikö kristinusko vielä toiset kaksikymmentä tai
kolmekymmentä vuotta! Uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlaa (31.10.1817) varten
kuningas järjesti unioidun (yhdistetyn) luterilais-reformoidun
ehtoollisjumalanpalveluksen hovikappelissaan; mutta sitä ei laajemmin seurattu.
Sitten vuonna 1821 kuningas julkaisi pahamaineisen Agendansa eli
kirkkokäsikirjansa, jonka jumalanpalvelusjärjestys oli kompromissi. Lopulta,
kärsimättömänä ja ärsyyntyneenä vastustuksesta suunnitelmiaan kohtaan kuningas
määräsi Augsburgin tunnustuksen 300-vuotisjuhlaa varten vuonna 1830
käyttöönotettavaksi uusi unioitu jumalanpalvelusjärjestys, johon sisältyi
reformoitujen noudattama käytäntö murtaa ehtoollisleipä.
Erityiset luterilaiset jumalanpalvelukset olivat nyt
kerta kaikkiaan kiellettyjä, ja omantunnonarkoja luterilaisia, kuten
professori, tohtori J.G. Scheibel Breslausta, erotettiin virasta ja heitä
vainottiin erilaisilla, uskomattoman julmilla tavoilla – huolimatta Preussin
valtion väitteistä, että se noudatti valistunutta uskonnon vapauden politiikkaa!
Aatelisia ja kauppiaita sakotettiin raskaasti siitä, että he sallivat
luterilaisten jumalanpalvelusten viettämisen maatiloillaan. Luterilaisten
täytyi tavata salaa metsissä, kellareissa ja ladoissa. Juudaksen palkkaa
maksettiin uskollisten pastorien kavaltamisesta. Kätilöiden täytyi tehdä
ilmoitus aina kun luterilaisille syntyi lapsia. Luterilaiset kasteet
julistettiin pätemättömiksi ja lapset kastettiin toisinaan poliisin pakottaessa
väkisin uudelleen virallisessa unioidussa kirkossa. Uskollisia pastoreita
vangittiin. Eräässä kylässä viidensadan miehen vahvuinen sotilasosasto hyökkäsi
jouluaattona uskollisten luterilaisten kimppuun. He ajoivat miekoin ja pistimin
itkevät naiset ulos kirkosta, mursivat kirkon ovet auki ja “asettivat virkaan”
unioidun kirkon pastorin, joka noudatti unioidun kirkon
jumalanpalvelusjärjestystä. Armeija kieltäytyi lopettamasta kirkon miehitystä,
kunnes vastustelevat seurakuntalaiset alkoivat käydä unioiduissa
jumalanpalveluksissa.
Jo juhlavuonna 1817 luterilainen pastori Claus Harms
Kielistä oli hyökännyt voimakkaasti sekä rationalismin että kuninkaan ajaman
kirkkojen yhteenliittämisen (unionin) kimppuun. Harms oli julkaissut uudelleen
Lutherin alkuperäiset 95 teesiä sekä 95 omaa teesiään. Näistä jälkimmäisistä
75. teesi kuuluu: “Luterilaista kirkkoa on kohdeltava köyhänä tyttösenä, joka
tulee tehdä rikkaaksi avioliiton kautta. Pitäkää varanne, ettette suorita tätä
seremoniaa Lutherin luiden yllä. Se herättää ne eloon ja voi teitä silloin!”
Tämä ennustus toteutui runsain määrin
tunnustuksellisessa heräämisessä, joka lopulta johti tuhansia luterilaisia eri
elämän aloilta lähtemään siirtolaisiksi Uuteen maailmaan, jotta he ja heidän
lapsensa voisivat olla vapaat tunnustamaan ja harjoittamaan raamatullista,
uskonpuhdistukseen perustuvaa uskoa tinkimättä siitä. Tämä joukkosiirtolaisuus
Australiaan ja Amerikkaan loi perustan luterilaiselle kirkolle edellisellä
mantereella ja tunnustuksellisille Keski-Lännen synodeille jälkimmäisellä.
Useita laivalastillisia siirtolaisia, jotka olivat lähdössä matkalle Hampurin
satamasta, purjehti Potsdamin kuninkaallisen palatsin editse laulaen vanhoja
kirkkokoraaleita. Kuninkaan hengellinen neuvonantaja, piispa Eylert, kertoo
omistaan ja kuninkaan reaktioista: “Sydämeni suli ja tuli murheelliseksi ja
huokaisin: ’Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.’
Toisena päivänä kuulin, kun kuningas sanoi kuninkaallisessa pöydässä
siirtolaisista: ’En halua kuulla siitä. Se on minulle vastenmielistä. Se on
ennenkuulumatonta maassa, jossa vallitsee uskonnon ja omantunnon vapaus. Mutta
vapaus ei ole rajoittamaton lupa, joka kumoaa kaiken järjestyksen ja kieltää
kaiken kuuliaisuuden. Harhaanjohdetut ihmiset kutsuvat itseään luterilaisiksi.
Mitä Luther sanoisi, jos hän eläisi vielä. Sääli! Jääkööt hyvästi.’”
Vasta Fredrik Wilhelm III:n kuoleman jälkeen (1840)
sallittiin siihen saakka maanalaisesti toimineen luterilaisen kirkon
olemassaolo itsenäisenä kirkkona (1845).
Kurt E. Marquart,
Anatomy of an Explosion. Missouri in Lutheran Perspective. Fort Wayne, Indiana 1977, s. 9-14. Otsikointi osittain toimituksen.