tai olla kääntymättä, so. tehdä ratkaisunsa. Ihmisen tulee ensin saada ratkaisuvaltansa vapautetuksi. Väitteessä, ettei omaan ratkaisuun, vastaanhangoittelusta luopumiseen, ts. siihen, että ihminen lakkaa vastustamasta evankeliumia oma-aloitteisesti, sisälly omaa ansiota, esiintyy synergismi hienovaraisimmillaan. Käsitystä, jonka mukaan Jumala ja ihminen yhdessä aikaansaavat pelastumisen, edustaa mm. Billy Graham, joka sanoo: “Kun sinä olet järjelläsi hyväksynyt Kristuksen ja antautunut Hänelle kaikkine tunteinesi, täytyy myös sinun tahtosi kääntyä. Sinun tulee tehdä ratkaisu totella Kristusta ja seurata Häntä. Sinun tahtosi täytyy mukautua Jumalan tahtoon. - - Sinä avaat sydämesi Hänelle ja annat Hänen käydä sisään.” Jumala yksin saa aikaan kääntymyksen (monergismi). Ihmisessä on kyky hylätä armo mutta ei Erasmuksen ja Melanchthonin opettamaa kykyä soveltautua Jumalan armoon. Luther sanoo syystä kääntymystä (Jumalan ihmisessä aikaansaamaa uskoa) aivan yhtä suureksi teoksi, kuin jos Hän uudestaan loisi taivaan ja maan. Kun Raamattu opettaa uskossa kestämistä, samoin kuin kääntymyksestä puhuessaan Jumalan yksinomaista vaikutusta (Ef. 1:19,20; 1 Piet. 1:5; Joh. 10:28-30; Fil. 1:6; 1 Tess. 5:24; 2 Tess. 3:3), tarkoittaa se sitä, että kestävyyskin on Jumalan armon ja kaikkivallan aikaansaannosta, (1 Piet. 1:5). Ihmisen pelastuksessa on Jumalalla ehdoton valta. Jumala tuomitsee ja pelastaa. Ihminen ei ole mitään eikä hän kykene mitään ratkaisemaan (Jer 10:23; Joh. 1: 12-13; Joh. 15:5,16; Room. 9:16). “Kuka on minulle ensin antanut jotain, joka minun olisi korvattava. Mitä kaiken taivaan alla on, se on minun. Missä olit silloin kun minä maan perustin” (Job 38:4). “Niin mikä on ihminen, että Sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen.” Augustinus sanoo: “Jumala tekee sellaisista, jotka eivät tahdo, tahtovia. Jumalan ansioksi on luettava kaikki se hyvä mikä meissä on.” C.F.W. Walther sanookin: “Lain ja evankeliumin erottaminen ei ole luonnollisen ihmisen mahdollisuuksien rajoissa, vaan voi tapahtua vain Pyhän Hengen vaikutuksen avulla. Jatkuva, halki koko kristityn elämän kestävä erottaminen, jonka kautta kristitty pysyy kristittynä on kokonaan ihmisen mahdollisuuksien ulkopuolella (1 Piet. 1:5; Fil. 1:6).” Jos väitetään, että ihminen myötävaikuttaa kääntymykseen tahtonsa kipinäisellä, voidaan sanoa silloin että Jumala valitsee ihmisen pitäen silmällä hänen uskoaan ja pelastus tulee riippuvaiseksi ihmisen omasta, armon avustamasta tahdon ratkaisusta. Mutta silloin pelastus ei ole enää yksin armosta. Ihmisellä ei ole vapaata ratkaisuvaltaa niissä asioissa jotka ovat hänen yläpuolellaan, vaan ainoastaan niissä jotka ovat hänen alapuolellaan (Luther). Jos yleensä voidaan puhua vapaasta ratkaisuvallasta, se tarkoittaa ainoastaan sitä, että hän valitsee pahan. Väitellessään Erasmuksen kanssa Luther ei voinut yhtyä Erasmukseen siinä, että vapaa tahto voisi tehdä meistä Jumalan lapsia. Se tekisi syntisestä ja sidotusta ihmisestä Jumalan veroisen ja kaltaisen olennon. Raamatun kanta on Lutherin mielestä selvä: “Raamattu esittää ihmisen sellaiseksi, joka ei ainoastaan ole sidottu kurja vanki sairas ja kuollut (Ef. 2:1), vaan joka saatanan, herransa vaikutuksesta tähän kurjuuteensa vielä lisää sellaisen kurjan sokeuden että uskoo olevansa vapaa, onnellinen, itsenäinen, voimakas, terve ja elävä.” Erasmus sijoitti vapaan ratkaisun myös liha/henki -vastakohdan yhteyteen. Vapaa ratkaisu merkitsi hengen vapautta, ja sen vajavuus johtui lihan vastustuksesta. Erasmus piti henkeä jumalallisena ja ruumista alempiarvoisena, eläimellisenä. Henki pyrkii ylöspäin, mutta ruumis kahlehtii tätä pyrkimystä. Augustinushan oli opettanut, että sielu oli hallinnut ruumista ennen syntiinlankeemusta, mutta ruumis on saanut sen jälkeen ylivallan. Järki edustaa tämän mukaan jumalallista sielunosaa. Lutherin mukaan järki edustaa itsekeskeistä asennetta. Siinä ilmenee lihan mieli. Järki merkitsee omatekoista luonnollista uskontoa, joka on taisteluasenteessa Jumalan vanhurskauteen. Järki etsii ja kiittää omaansa eikä sitä, mikä Jumalan on. Lutherin lähtökohdat sisältyvät Jumalan kaikkivaltiuteen, josta Raamattu todistaa, ja Pyhän Hengen työhön, jota ilman ihminen ei voi uskoa eikä pelastua. Vastakkain joutuvat järki, liha ja vapaa ratkaisuvalta sekä usko, henki ja orjuutettu ratkaisuvalta. Edelliseen vaihtoehtoon kuuluvat ihmisen omajumalisuus ja omat pelastustoimenpiteet, jälkimmäiseen Kristus ja Jumalan Hänessä valmistama pelastus. Erasmus näkee kaiken Jumalan ja ihmisen vastakkaisuuden valossa, kun taas Luther näkee kaiken Jumalan ja saatanan vastakkaisuuden valossa. Ihminen ei ole Lutherin mukaan mikään itsenäinen voimakeskus Jumalan edessä. Erasmukselle oli kaiken ajattelun lähtökohtana ihminen, joka itse luo oman luonnollisen järkensä, jumalallisen valon ja puhdistuneen tahtonsa avulla Jumalan olemassaolon mahdollisuuden. Selittäessään Joh. 15:5 sanaa “Ilman Minua te ette voi mitään tehdä” Luther torjuu Erasmuksen yrityksen lieventää tämän sanan kirjaimellista merkitystä: “Ei ihme, että Diatribe (kirjoitus vapaasta ratkaisuvallasta) kaikkialla yrittää päästä noudattamasta Raamattua uskottelemalla, että sen tulkinta on epävarmaa; kirkkoisien kirjoituksia hän sen sijaan ylistää varmoiksi. Kummallista uskoa on tuo, että Jumalan sana on muka hyödytön ja epävarma ja ihmisten sana varma.” Tätä humanistista skeptismiä (joka suhtautuu epäröiden kaikkeen liian varmaan) Luther asettaa uskon varmuuden: “Ei ole kristillistä sanoa: En halua väittää mitään varmaa. Kristityn tulee olla täysin varma opista ja asiastaan, muuten hän ei ole kristitty - - Tarkoitan sitä varmaa vakaumusta asioista, jonka Jumala on jättänyt meille Pyhässä Kirjassaan.” Lutherin mielestä tällainen varmuus ei perustu ihmisen omaan oivallukseen, vaan se on varmuutta, jonka Jumala antaa sydämeen; vakaumusta, jonka takaajana on Pyhä Henki. Sillä Pyhä Henki ei ole epäilijä eikä Hän ole kirjoittanut sydämeemme pelkkiä luuloja ja mielipiteitä vaan vakaumuksia, jotka ovat varmempia ja turvallisempia kuin itse elämä ja kaikki kokemukset. Vapaa ratkaisu -nimitystä ei voida soveltaa kehenkään muuhun kuin jumalalliseen majesteettiin, joka voi tehdä kaiken, mitä ikinä Hän tahtoo; jos nimitystä sovelletaan ihmiseen merkitsee se sitä, että ihmiselle omistetaan jumaluus ja tehdään tyhjäksi Kristuksen risti. Ihminen on kokonaan sidottu ja syntinen. Kaikki sellainen ratkaisuun kehottaminen tai vaatiminen, joka ei selvitä sitä, että Jumala on jo ratkaissut meidän puolestamme antamalla Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi ja että pelastus on täysin valmis ja annetaan ilmaiseksi ja että Pyhä Henki vain voi synnyttää uskon evankeliumin kautta, ei nouse Raamatun pohjalta.

Armonvalitsemuksesta

Oppia armonvalitsemuksesta ei Raamatussa esitetä keskeisimpänä oppina, vaan sellaisena, joka tukee ja vahvistaa yksin armosta -oppia. Raamatun mukaan ei sen aiheena, että kristityt ovat kristittyjä, ole alkuun, jatkoon eikä päätökseen mikään heidän hyvä ominaisuutensa, ansionsa tai tekonsa vaan yksin armahtava Jumala. Tähän Raamattu liittää vielä ilmoituksen siitä, että Jumala on jo iankaikkisuudesta päättänyt tehdä kristityille sen, minkä Hän ajassa heille tekee. Tämä on yksinkertaisesti sanottuna Raamatun oppi iankaikkisesta valitsemuksesta. Iankaikkinen valitsemus on siis kristittyihin kohdistuva Jumalan toimi, jonka kautta Jumala on iankaikkisuudesta, armosta Kristuksen tähden ottanut heidät huomioon, käännyttämällä, vanhurskauttamalla, pyhittämällä ja varjelemalla heidät. (2 Tim. 1:9; Ef. 1:3-6; Room. 8:28-30). F.G. Hedberg: “Jumala on valinnut meidät omikseen jo iankaikkisuudessa Kristuksen kautta, ja että autuutemme siis on perustettu niin lujalle, järkkymättömälle ja ikuiselle kalliolle, ettei syntiemme synkkyys, pahuutemme paljous, viheliäisyytemme suuruus, helvetin kauheus, kuoleman hirmut eikä perkeleenkään petos voi kadottaa meitä.”

Iankaikkinen valitsemus ei koske ainoastaan osaa pelastuksen tiestä; vielä vähemmän vain sen lopputaivalta. Se koskee koko pelastuksen tietä, jota pitkin Jumala kristittyjä kuljettaa kutsumuksesta aina kirkkauteen asti. Valitsemus on kyllä sitä, että kristityt iankaikkisuudesta ovat henkilökohtaisesti erotetut ja määrätyt autuuteen (2 Tess. 2:13). Tämä erottaminen ei kuitenkaan ole tapahtunut niin, että Jumala olisi puuttunut ihmisiin jollakin lailla pelkästään kaikkivaltiaalla kädellään, vaan puuttuminen on tapahtunut Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen. (Kuten 2 Tess. 2:13:n jatko kuuluu:) iankaikkisesta valitsemuksestamme ajattelemme oikein kun muistamme että se ei ole tapahtunut välittömästi vaan evankeliumin saarnan ja evankeliumissa toimivan Pyhän Hengen vaikutuksen kautta uskon aikaansaamiseksi. Yksimielisyyden ohje kuvaa toimeenpanemista ajassa: “Isä vetää pyhän jumalallisen sanansa kuulemisen välityksellä aivan kuin verkolla jolla valitut temmataan perkeleen kidasta, se perustuu Kristuksen ansioon ja itse valinnan tapahtumaan on sisällytetty armovälineiden käyttö.” Siitä, mikä on meidän asenteemme Kristukseen ja armovälineisiin, me voimme päästä selville, olemmeko iankaikkisuudesta valittuja.

Armonvalitsemuksen kohteena eivät ole kaikki ihmiset (Tohtori Samuel Huberin tunnustus armovalinnasta: “Minä uskon ja tunnustan sydämeni pohjasta, että Jumala on Pojassaan määrännyt kaikki ihmiset iankaikkiseen elämään”... Pieper, Christliche Dogmatik III, s. 541), eivät liioin ne, jotka tulevat autuaiksi ynnä ne, jotka uskovat ajaksi (J. A. Osiander), vaan ainoastaan ne, jotka pelastuvat, koska Raamattu opettaa, että kaikki valitut varmasti pelastuvat (Matt. 24:24; Room 8:28-30). Armonvalitsemuksessa mennään myös silloin harhaan, jos armon yleisyyttä jollakin tavoin rajoitetaan. Kristityt voivat olla varmat ja selvillä ikuisesta valitsemuksestaan, sillä Raamatussa puhutellaan heitä ilman muuta valituiksi (Ef. 1:4; 2 Tess. 2:13; 1 Tess 1:5). Kun opetetaan valitsemusta (synergistisesti) sen nojalla, että Jumala näkee lopullisen uskon, ei iankaikkisella valitsemuksella ole mitään asiayhteyttä (Kristuksen) kristittyjen pelastuksen omistamisen kanssa, koska valitsemuksella sellaisen mielestä on vain jälkeenpäin tapahtuvan hyväksymisen merkitys. Armonvalitsemuksesta ei voida siis olla selvillä, jos sitä aletaan tarkastella Jumalan edeltätietämisen eli edeltänäkemisen näkökulmasta, koska Jumalan edeltätietämys on ihmiselle tutkimaton salaisuus - siitä ei ole mitään Jumalan ilmoitusta. Tämä käsitys esiintyy esim. O. Svebiliuksen katkismuksessa: “Ne joiden Jumala iankaikkisuudessa näki olevan pysyväisinä uskossa Jeesukseen Kristukseen loppuun asti.” Yksimielisyyden Ohje varoittaa tästä ajatustavasta: “Mikäli siis tahdomme hyödyllisesti tutkia iankaikkista valitsemustamme autuuteen on meidän lakkaamatta lujaa lujemmin pidettävä kiinni siitä että samoin kuin parannuksen saarna myös evankelinen lupaus on universalis tai siis koskee kaikkia ihmisiä (Luuk. 24:47)” (TK 1948, s. 558). Ne luterilaiset opettajat, jotka ovat opettaneet iankaikkisesta valitsemuksesta sillä perusteella, että Jumala näkee lopullisen uskon, ovat tietoisesti tai tiedottomasti pyrkineet inhimillisen käsityskyvyn kannalta tekemään ymmärrettäväksi, miksi kaikki ihmiset eivät tule uskoon ja pelastu. Raamattu ei tiedä mitään valitsemuksesta, joka tapahtuisi sen nojalla, että Jumala näkee lopullisen uskon. Raamatun mukaan on ainoastaan Jumalan armo Kristuksessa valitsemukseen vaikuttava syy. Jumalan armo on yleinen ja kaikki ihmiset ovat samalla tavoin täydellisesti turmeltuneet - vain synergistiseltä pohjalta tämä em. teoria on mahdollinen. Jos usko ja uskossa pysyminen otetaan pois Jumalan armollisesta kädestä ja siirretään riippuvaiseksi ihmisen oikeasta suhtautumistavasta, ei pysytä enää Raamatussa. Kristillinen usko on kertakaikkiaan sen laatuinen että se rakentaa yksin armon varaan ja se lakkaa olemasta samalla hetkellä kuin sen perustaa laajennetaan asettamalla Jumalan armon rinnalle ihmisen suhtautumistapa.

Todellisessa synnin hädässä ei ole lohtua mistään muusta kuin armosta, joka rajoituksetta koskee kaikkia syntisiä. Valitsemus on ymmärretty väärin, jos sitä ei nähdä armonvalitsemukseksi, vaan tarkastellaan sitä siltä kannalta, että se muka on riippuvainen jostakin, mitä ihmisessä on. Yksimielisyyden ohje varoittaa myös, ettemme arvostelisi tätä asiaa lain mukaan. Evankeliumista voidaan sitä vastoin varmasti päästä selville iankaikkisesta valitsemuksesta, ts. usko iankaikkiseen valitsemukseen on tarkalleen sama kuin usko evankeliumiin (Room. 8:32,38). Uskoa ei myöskään ole sijoitettava valitsemuksen edelle eikä sen jälkeen. Pyhän Hengen vaikuttama usko on valitsemuksen väline. Walther: “Jumala on valinnut autuuteen uskon kautta.” Sen mukaan ei se, että kristityt ajassa uskovat ja pysyvät ahdistuksissakin tässä uskossa kestävinä, ole heidän valitsemuksensa edellytys, vaan seurausta siitä ja sen aikaansaannosta (Ap. t. 13:48; Matt. 24:21-22). Chemnitz: “Jumalan valitsemus ei seuraa meidän uskoamme ja vanhurskauttamme vaan edeltää sitä kaiken tämän perustana.” Kristittyjen ottaminen pelastuksen osallisuuteen ei ole sen ansiota, että he olisivat parempia kuin muut, vaan se perustuu yksin Jumalan armoon Kristuksessa (Room. 11:6; 2 Tim. 1:19; Ef. 1:5-6).

Niille, jotka ajattelevat itsestään löytyvän jotain hyvää ja jonkinlaista kykyä, Raamatun oppi armonvalitsemuksesta on kauhistuttava, koska se murskaa heidän uskonsa, johon he katsovat oman ratkaisun kuuluvan. Niin kauan kuin joku kuvittelee sydämessään ja Jumalan edessä, että iankaikkisen valitsemuksen aihe on hänessä itsessään, on hänessä vielä kadotukseen joutuvien merkki (Room. 11:18-22). Raamattu opettaa, että kristityt tässä ajassa ovat uskossa iankaikkisen valitsemuksen ansiosta mutta torjuu jyrkästi ajatuksen, että kadotukseen joutuvien epäusko olisi seurausta siitä, että heidät on edeltämäärätty kadotukseen (Ap. t. 13:46,48). Syy on se, että he vastustavat Jumalan vakaasti vaikuttavaa armotahtoa.

Predestinaatio eli ennaltamääräämys

Predestinaatio (lat. määrätä ennakolta eli ennaltamääräämys) kuuluu yhteen sen kanssa, että Jumalan pelastustyö käsitetään puhtaaksi armon vaikutukseksi, ilman ansioajatuksia. Ennaltamääräämys ja valinta ovat synonyymeja luterilaisuudessa. Kun opetetaan ennaltamääräämyksestä kadotukseen, ne tarkoittavat eri asioita, koska valinta ymmärretään valinnaksi autuuteen. Kaitselmus ja ennaltamääräämys kuuluvat yhteen siltä osin kuin kaitselmus tarkoittaa Jumalan ihmiseen kohdistamaa huolenpitoa, jonka tarkoituksena on johtaa hänet pelastukseen – sitä kutsutaan ennaltamääräämykseksi tai valinnaksi. Yksinkertaisessa predestinaatiossa ydin on siinä, että pelastukseen vaikuttava syy on Jumala ja yksin Hänen armonsa. Valinta koskee vain pelastuvia; ns. vihan valinta ei kuuluu Jumalan ilmoitetun tahdon piiriin. Puhutaan myös predestinaatiosta pelastukseen (Ef. 1:4; Room 8:28; iankaikkinen predestinaatio).

Kaksinkertaisesta predestinaatiosta puhutaan, kun opetetaan, että on olemassa ennaltamääräämys iankaikkiseen elämään sekä kadotukseen. Opin kaksinkertaisesta predestinaatiosta kehitteli Augustinus, joka esitti ihmisen pelastumisen perustuvan siihen, että Jumala kaikkivaltiaalla rakkaudellaan ja tahdollaan voittaa ihmisen vastarinnan, tempaa eroon kadotuksen kansasta ja armon lahjalla muuttaa hänet sekä antaa hänen pysyä armotilassa loppuun saakka ( vastustamaton armo). Kadotukseen joutumisen täytyy taas perustua myös siihen, että Jumala kaikkivaltiudessaan jättää pelastamatta. Orangen synodi 529 torjui käsityksen, että Jumala vallallaan oli predestinoinut jotkut ihmiset kadotukseen (25 art.). Augustinuksen jälkeen pyrittiin korostamaan vapaata tahtoa pelastusjärjestyksen tekijänä, ja esimerkiksi kaksinkertaisen predestinaatio-opin kannattaja munkki Gottschalk (k. 868; selitti 1 Tim. 2:4:ää, ettei se tarkoita kaikkia) tuomittiin elinkautiseen vankeuteen (21 v.). Hänen vainoojansa, arkkipiispa Hinkmar, ei nähnyt predestinaatiossa muuta kuin sen, että Jumala tiesi ennakolta kadotettujen turmion ja määräsi samoin ennakolta ikuiset rangaistukset. T. Akvinolainen sanoo, että ennaltamääräämys on iankaikkisuudessa tehty ennakkopäätös siitä, mikä Jumalan armosta toteutuu ajassa. Akvinolaisen mukaan armo oli ansaitsematon ja valittuja määrätty luku. Akvinolainen kannattaa kaksinkertaista predestinaatio-oppia: samalla tavalla kuin Jumala kaitselmuksessa sallii pahaakin, samalla tavalla Hän määrää toisia ihmisiä iankaikkiseen elämään, toisia kadotukseen. Valintaoppi ei kuitenkaan sopinut katolisuuteen, koska se korosti ihmisen osuutta pelastumisessa.

Halki keskiajan tämä kysymys vaikutti teologisessa kysymyksenasettelussa, joka huipentui Martti Lutherin Erasmusta vastaan suunnatussa teoksessa De servo arbitrio (Sidottu ratkaisuvalta), jossa uskonpuhdistuksen paluu Raamattuun lopullisesti sinetöitiin. Reformaatiossa Zwingli (Zwingli perusti lapsikasteen ja “jalojen” pakanoiden pelastumisen predestinaation. Hänen teologiansa johtaa toisaalta siihen, että kastetta ei pidetä välttämättömänä pelastukseen.) oli kaksinkertaisen predestinaation kannalla. Syntikin oli pidettävä Jumalan vaikuttamana. Myös Calvin kehitteli Instituutio-teoksessaan kaksinkertaista predestinaatio-oppia: “Ennaltamääräämykseksi kutsumme Jumalan iankaikkista ratkaisua, jossa Hän itse päätti mitä halusi kustakin ihmisestä tulevan. Kaikkia ei nimittäin luoda yhtäläisin ehdoin, vaan toisille säädetään edeltäkäsin iankaikkinen elämä toisille iankaikkinen kadotus” (supralapsaristinen muoto). Tätä nousi vastustamaan ns. arminiolaisuus. Infralapsaarit-ajattelussa Jumala on päättänyt antaa osan ihmisistä joutua kadotukseen eli olla antamatta armonsa koskea heitä. Hypoteettisen universalismin mukaan armo on Kristuksen kautta tarjona kaikille mutta Jumala tahtoo vaikuttaa uskon vain valituissa. Partikularismi esittää, että sen, mitä Jumala todella tarkoittaa, täytyy välttämättä myös todellisuudessa tapahtua: kaikki ihmiset eivät pelastu – siispä Jumala ei tahdokaan kaikkien pelastuvan. Reformoitujen keskuudessa on Calvinin opeista suuressa määrin luovuttu; uudestikastajain ja heidän kannattajainsa kasteoppi on kuitenkin reformoitua oppia suomalaisella maaperällä. Calvinin ajan jälkeiset reformoidun kirkon opettajat ovat myöhemmin päätelleet seuraavasti: koska kaste on pelastuksen osa, sitä ei voida antaa muille kuin niille, jotka ovat määrätyt pelastukseen. Koska lapsesta ei vielä ole nähtävissä, onko hänet määrätty pelastukseen tai kadotukseen lasta ei voi kastaa, ennen kuin opin mukainen ihmisen omaan päätökseen ja uskon kilvoitukseen perustuva uudestisyntyminen on hänessä havaittavissa. Silloin on nähtävissä, kuka on määrätty autuuteen, ja vain hänet kastetaan. Kaksinkertaisessa predestinaatiossa Jumalan universaalinen pelastustahto kielletään. Vaikka kadotukseen tarkoitettu kuulisikin evankeliumin kutsun, se ei olisi hänelle tarkoitettu. Paaduttaminen ei ole Jumalan viimeinen, vaan viimeistä edellinen sana.

Luterilaisuus on aina torjunut vanhareformoidun opin kaksinkertaisesta predestinaatiosta gratia universalis -opin pohjalta. Reformoitujen ja luterilaisten ero on siinä, nähdäänkö predestinaatio vanhurskauttamisen valossa vai vanhurskauttaminen predestinaation valossa (reformoidut). Luterilaisuudessa predestinaatio on alistettu vanhurskauttamiselle. Sovinnon kaava hylkää opin kaksinkertaisesta predestinaatiosta, ennaltamääräämyksestä pelastukseen ja kadotukseen. Pelastusta ei ole tulkittava Jumalan salatusta päätöksestä vaan Hänen sanastaan, Kristuksesta, käsin. Luther murtaa opin kaksinkertaisesta predestinaatiosta. Lutherilla koko Jumalan armotalous perustuu iankaikkiseen predestinaation, ja jokainen, joka tulee uskoon, on myöskin valittu eli predestinoitu. Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuvat (1 Tim 2:4). Tämä ikuinen päätös on meille sanan kautta ilmoitettu. Me olimme Jumalan ajatuksissa ja suunnitelmissa jo ennen maailman perustamista. Ihmisen pelastumisen syynä on yksinomaan Jumalan armo. Kadotukseen joutumisen syyn Jumala on salannut; vain Hän tietää sen eikä sitä ole ilmoitettu meille. Predestinaatiossa otetaan pelastus lopullisesti ihmisen käsistä Jumalan käsiin. Lutherin sanoin: “Jos pelastuksemme olisi jätetty meidän oman ratkaisumme varaan ei kukaan pelastuisi, koska Jumalan laki osoittaa kykenemättömyytemme.” Lutherin mukaan pelastus ei riipu mistään ihmisen enemmän tai vähemmän tilapäisluontoisesta asennoitumisesta, mikä merkitsisi Jumalan mukautumista ihmisestä riippuvaksi. Lutherin esiinnostamassa predestinaatiossa pelastukseenkin on ihmisen pelastuksessa Jumalalla ehdoton valta.

Jos joku ei Lutherin ja Yksimielisyyden ohjeen tavoin ole oppinut tyytymään siihen, että Jumalan armo on selitysperuste kestävyyteen, mutta luopumus on yksin ihmisen syy, ts. tunnustamaan, että kysymys miksi toiset osoittautuvat kestäviksi toiset eivät, on tässä elämässä ratkaisematon salaisuus, hän omaksuu joko kaksinkertaisen predestinaation tai synergistisen opin kestävyydestä. Pyrittäessä ns. loogiseen ajatteluun, jossa asia seuraa luonnollisesti toisesta asiasta, ajaudutaan helposti yli sen, mitä Raamattu opettaa (metodin vangiksi joutuminen; esim. Augustinus ja Calvin). Lankeemus uskosta on ylipäänsä jo tapahtunut, jos ihminen ei ainoastaan mielipiteissään vaan myös sydämessään ja Jumalan edessä on sitä mieltä, ettei Hänen pelastuksensa ole ainoastaan Jumalan armollisen käden varassa, vaan riippuu myös Hänen omasta suhtautumisestaan. Meidän on pitäydyttävä Raamatun selviin sanoihin Jumalan yleisestä pelastustahdosta ja Hänen rakkaudestaan, jonka Hän on ilmoittanut Jeesuksessa Kristuksessa.

Tallennus: Tuomas Nisula

Jatko-opiskelu: Martti Luther, Sidottu Ratkaisuvalta

Esitelmän ensimmäinen osa julkaistu: Concordia 6/1999

Juuret synnissä

Armonvalitsemuksesta

Predestinaatio eli ennaltamääräämys