KRISTUS JA HÄNEN ASETTAMANSA PYHÄ EHTOOLLINEN

Helge Hildén, rovasti, Sipoo

 

1. Kuka on Kristus, ehtoollisen asettaja?

 

Opetuslasten loppututkinnon päivänä Filippuksen Kesarean tienoilla, tärkeässä kertomuksessa Matt.16:13-16, Jeesus asetti opetuslapsilleen kaksi omaan henkilöönsä keskittyvää kysymystä: 1) “Kenen ihmiset sanovat Ihmisen Pojan olevan?”, ja 2) “Kenenkä te sanotte minun olevan?”. Ihmisten mielipiteellä oli siis hänen mukaansa suuri merkitys. Hänen opetus- ja julistustyönsä tulos ilmeisesti riippui siitä, mihin tulokseen Hänen kanssaan kosketuksiin tulleet olivat päätyneet. Suuri voitto oli Hänelle tuona tutkinnon päivänä Pietarin vastaus: “Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”. Mitä opetuslapsilla sen sijaan oli kerrottavaa muiden ihmisten arveluista, ei ollut niinkään rohkaisevaa.

 

“Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika!”. Vain kuusi sanaa, mutta Jeesus antoin niistä mitä riemullisimman ja juhlallisimman todistuksen: “Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa”. Nämä Pietarin sanat olivat opetuslasten kolmivuotisen, mitä ihmeellisimmän opetusjakson suuri Aamen! Niihin sisältyi se Kristuksen tuntemus ja usko, jossa - Jeesuksen mukaan - on koko autuutemme. Voimme varmasti sanoa: jotta ihmiset vielä omanakin aikanamme tähän tunnustukseen ja tähän Pietarin opetuslapsen autuuteen päätyisivät, he tarvitsevat sen Jeesuksen opetuksen, jonka opetuslapset olivat saaneet. Sitä sanotaan UT:ssamme “apostolien ja profeettojen perustukseksi”, ja siinä on autuutemme “kulmakivi” ja se kulmakivi on läsnäoleva “itse Kristus Jeesus” (Ef.2:20).

 

Luterilainen teologia on viime vuosikymmeninä siellä täällä havahtunut huomaamaan tämän Kristus-opin tärkeyden. Tämä ei näy niinkään vallitsevassa kirkon opetuksessa eikä valtauoman teologiassa, mutta se on ruvennut kirkastumaan yksittäisten julistajien ja uskovien suurena näkynä. Eräs heistä on tohtori Tom G.A.Hardt, itsenäisen Matteuksen luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Tukholmassa. Hänen tärkeä kirjansa ehtoollisesta ilmestyi SLEY:n kustantamana 1992 (= “Alttarin sakramentti”). Hardt aloittaa kirjansa ilmaisemalla pettymyksensä vanhoihin, luterilaisiin kansanliikkeisiin, jotka usein keskeisessäkin sovitussaaraassaan nykyään osoittavat uskonopillista kapeutta ja pinnallisuutta:

“Konservatiivinenkin saarna, joka haluaa keskittyä sovitukseen, kavahtaa [nykyään] opetusta, joka maistuu dogmaattiselta kristologialta [opilliselta opetukselta Kristuksesta]”.

 

Halutaan kylläkin saarnaa sovituksesta, mutta ei selvää oppia sovittajasta. Hardt varoittaa:

“Tällaisesta syntyy väistämättä kuolettava haava uskolle, kaikissa sen ilmenemismuodoissa. Ellei nimittäin sovituksesta saarnattaessa kerrota, kuinka Yksi Pyhän Kolminaisuuden persoonista [yksi Kolminaisuuden persoonista] kärsii ristinkuoleman omaksumassaan ihmisluonnossa, Jeesuksen persoonan tarkastelu väistämättä muodostuu ummehtuneeksi sankaripalvonnaksi. Se masennus, joka [nykyään] on tarttunut sekä uskoviin että epäuskoisiin heidän katsellessaan aina anteeksiantavaa Sovittajaa, puhtaan opin säännöistä välittämättä, on katsottava oikeutetuksi protestiksi sitä pakanuutta vastaan, joka näin esiintyy pyhällä paikalla” (lih.HH).

 

Julistuksessamme on siis aina muistettava, kuka Kristus on, ja mikä oikea usko Häneen on. Ei saa lähteä siitä, että kenellekään meistä on luonnostaan oikea käsitys Hänestä.

 

Kun rakennamme itsellemme tietoista teologiaa Kristuksesta, on syytä aloittaa niistä Raamatun sanoista, jotka selvimmin ja vastaansanomattomimmin vievät Kristuksen tuntemiseen, mutta myöskin uskontunnustustemme opetuksesta Kristuksesta. Kristilliset perustunnustuksethan - Apostolinen, Nikealainen ja Athanasioksen uskontunnustus; myöskin luterilaiset tunnustuksemme - ovat “Jumalan sanan kirkastamia” ja “Raamatusta nousseita” (Luther, LS XIX,829:29; LS=Walchin editio). Oikeat kirkon tunnustautumiset Kristukseen ovat samanlaisia kristikunnan aamenia kautta aikojen kuin Pietarin mainittu vastaus Filippuksen Kesarean luona. Jeesus antaa aivan varmasti niintäkin todistuksensa: “Autuaat olette! Tunnustuksenne ei ole lihasta ja verestä syntynyt, vaan Isäni teille kirkastama!”.

 

Sana tuli lihaksi

 

Raamatun kohta, jonka ohitse heikkoudessamme helposti kuorsaamme, käsittämättä sen tavatonta syvyyttä, on Joh.1:14a: “Sana tuli lihaksi”, Johanneksen jouluevankeliumista. Mitä ajatuksia ja mielikuvia se mahtaa tuoda nykyihmisen mieleen? Nouseeko siitä useinkaan todella autuas tunnustus? En usko. Moni lukee varmaan tuon sanan näin: Sana tuli lihaksi - se on: Jumalan sanan voimasta neitsyt Marialle syntyi lapsi. Ne, jotka kytkevät muunkin tekstin Johanneksen evankeliumin 1. luvusta Joh.1:14:een, käsittävät sentään jakeen julistukseksi Jumalan Pojan ihmiseksitulosta. Johanneksen evankeliumin 1. luvussahan Sanaksi sanotaan henkilöä; ja se henkilö oli Jumalan luona ennen maailmaan tuloaan, ja hän oli Jumala. Tämän Jumalan ihmiseksituloon ajatus kuitenkin helposti katkeaa. Mikä on silloin virhe? Se, että kun Jumalasta, joka oli Jumala, Jumalan luona, sanotaan, että Hän tuli ihmiseksi, se käsitetään niin, että Hän tullessaan ihmiseksi luopui jumaluudestaan ja muuttui ihmiseksi.

 

Tämän harhan vallassa on aivan varmasti enemmistö jouluevankeliumin “uskovistakin” kuulijoista: että tullessaan ihmiseksi Jumalan Poika, Kristus, luopui jumaluudestaan. Näin käsitetään myöskin usein tärkeä Fil.2:5-7, jossa Paavali sanoo Jumalan Pojasta, että hän “ei ... katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon ... ja havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen...”

 

Tällaisesta jumaluudestaan luopumisesta ei ollut todella kysymys, kun “Sana tuli lihaksi”. Sen me näemme jo Joh.1:14:n toisesta osasta. Johanneshan siinä jatkaa: “me katselimme hänen kirkkauttaan, sen kaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä”. Me katselimme Hänen kirkkauttaan! Kirkkautta, joka Hänellä oli Isältä! Opetuslapset näkivät - Johannes itse ja muut - Hänen kirkkautensa Hänen ollessaan täällä, heidän keskuudessaan! Ei näin voida sanoa henkilöstä, joka on kirkkaudestaan luopunut!

Saman ajatuksen Johannes toistaa 1.Joh.1:ssa: “Mikä alusta on ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet ... siitä me puhumme...elämä ilmestyi ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä ja julistamme teille”.

 

Ihmisluonnon ottaessaan Kristus ei siis luopunut jumaluudestaan. Kun ihmiset yleensä eivät sitä Hänessä havainneet, se ei merkinnyt, että se oli Häneltä puuttunut, vaan ettei Hän sitä aina näyttänyt. Sen tähden vain jotkut - lähinnä Hänen opetuslapsensa - olivat sen kerran nähneet ja käsittäneet ja saattoivat siitä todistaa, niin kuin kuulimme Pietarin todistaneen Filippin Kesarean tienoolla ja niin kuin hän siitä todistaa myöskin 2.Piet.1:16: “Emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta, vaan me olimme omin silmin nähneet Hänen valtasuuruutensa.”

 

Tätä samaa korostavat meille myöskin vanhat kristikunnan uskontunnustukset, erityisen selvästi Athanasiuksen harvemmin muistettu tunnustus, jota kannattaa lukea ja mietiskellä. Se torjuu nimenomaan ajatuksen Kristuksen “lihaksi muuttumisesta” ja jumaluudestaan luopumisesta Hänen ihmiseksitulemuksessaan. Athanasium käyttää tätä selventääkseen - aivan kuten Nikean uskontunnustus - sanaa “incarnatio”, jonka Koskenniemi on tunnustuskirjalaitoksessaan kääntänyt sanatarkasti “lihaan tulemukseksi” eikä “lihaksi tulemukseksi” (27/40). Athanasium sanoo edelleen: “Oikea usko on...se, että me uskomme ja tunnustamme Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan sekä Jumalaksi että ihmiseksi” (28/40). “Hän on Jumala, ennen kaikkia aikoja Isän perusolemuksesta syntynyt, ja ihminen, äidin perusolemuksesta ajassa syntynyt” (29/40), “täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen” (30/40), “jumaluuden puolesta Isän vertainen, ihmisyyden puolesta Isää vähempi” (31/40). Ei jumaluus ole muuttunut ihmisyydeksi, vaan ...Jumala on omaksunut ihmisyyden(33/40).

 

Tämä Kristus - Jumala ja ihminen - on se Kristus, “...joka kärsi meidän autuudeksemme, astui alas tuonelaan, nousi kuolleista...” (36/40), “astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan elävät ja kuolleet” (37/40). Kun Jumalan Poika, Jumala Jumalasta, “persoonansa ykseydessä” (34/40) - jumaluudestaan hetkeksikään luopumatta - eli maan päällä, kärsi ja kuoli. Hänen kuolemansa merkitsi tärkeää “Jumala on kuollut”-teologiaa, mutta ei sitä, jossa Jumalasta on tullut ihmiselle kuollut todellisuus, niin kuin monelle nykyajan ihmiselle Jumalasta on tullut olematon. Sen sijaan se merkitsi sitä “Jumala on kuollut”-teologiaa, jossa Jumala Jumalasta, lihaan tullut Jumala, Jumalana ja ihmisenä kuoli meidän kuolemamme, astui alas meidän tuonelaamme, nousi kuolleista esikoisena kuoloon nukkuneista ja istuu nyt Jumalana Jumalasta ja neitsyt Mariasta syntyneenä ihmisenä Jumalan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Liha meidän lihastamme istuu siis nyt kuolleista nousseena ja taivaaseen astuneena Jumalan oikealla puolella ja odottaa meitä - lihaveljiään - samaan taivaaseen. Hän, joka Jumalana ja ihmisenä kerran kuoli, sanoo meille: “Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet” (Ilm.1:17).  

 

Tähän Kristuksen persoonaan perustuu nyt koko kristillinen pelastususkomme. Meillä on Vapahtaja, joka on niin Jumala Jumalasta kuin ihminen ja tosiveljemme. Hän on ja toimii niin taivaassa kuin maan päällä. Taivaassa: “Hän on nyt taivaassa pappinan´/ ja rukoilee minun puolestan”; maan päällä, keskellämme, Hän sanoo: “Katso minä [Jumala ja veriveljenne] olen teidän kanssanne maailman loppuun asti”.

 

Hän on nyt se, joka Jumalana ja ihmisenä, kaikkivoipaisuudessaan, on asettanut meille ehtoollisen, ja antaa meille siinä itsensä. “Siinä on Jumala”, huudahtaa Luther ehtoollisesta!

 

2. Itse ehtoollinen

 

“Herramme Jeesus Kristus sinä yönä, jona Hänet kavallettiin, otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsilleen ja sanoi: Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Tehkää se minun muistokseni.  Samoin Hän otti myös maljan, kiitti ja antoi opetuslapsilleen ja sanoi: Ottakaa ja juokaa tästä kaikki; tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni”.

 

Olet ehkä huomannut erään merkillisen, lihallisesta mielestämme voimakkaasti todistavan ilmiön, joka ilmenee varsinkin Raamatun kaikkein keskeisimpien ja sisältörikkaimpien tekstien ääressä. Siihen on syytä kiinnittää vakava huomio. Ilmiö on se, että Raamatun sanat niissä kohdissa niin helposti joko luiskahtavat meiltä tykkänään ohi - täysin ohi tajuntamme (mikä on tavallisinta ja vaarallisinta) - tai herättävät meissä niin suurta pahennusta, että nousemme niiden ääressä takajaloillemme. Jo lyhyt teksti, kuten Joh.1:14, on tästä esimerkki. Samoin ehtoollisen asetusteksti. Olen itse huomannut, miten helposti esimerkiksi ehtoollisen asetussanat luiskahtavat 90-prosenttisesti ohi tajuntani. Olen huomannut mm. ainoasta veljestäni, että hänelle nimenomaan ehtoollisen asetussanat ovat niin suuri pahennus, että koko kristinopista on tullut hänelle loukkauskivi.

 

Kaikki tämä johtuu siitä, että järkemme varsinkin tällaisten tekstien ääressä välittömästi tarttuu ohjaksiin, huomaammepa sen ohjauksen tai emme. Se pistää kilpensä eteemme ja sanoo: “Mahdotonta! Järjetöntä! Magiaa! Epähengellistä! Jopa: lihallista!”

 

Kun Luther aikanaan taisteli näitä hengellistenkin ihmisten ennakkoluuloja vastaan - sellaisten, jotka luulivat käsittävänsä sanat oikein, mutta itse asiassa olivat täysin oman järkensä päätelmien varassa - hän pani sormensa sanan päälle; näin hän teki ehtoollisen yhteydessä varsinkin yhden Jeesuksen sanan kohdalla: “Tämä on minun ruumiini” ja “Tämä on minun vereni”. Hän huomasi kuitenkin, miten valtavaa ihmismielen ylivoimaa vastaan hän taisteli; että taistelu ei ollutkaan vain lihaa ja verta vastaan, vaan henkivaltoja vastaan.

 

Omanakin aikanamme on liian paljon niitä “hengellisiä”, jotka ovat vain ns. uskovia; jotka kylläkin jollain tavalla tunnustautuvat Jumalaan ja Jeesukseen, osallistuvat jumalanpalvelukseen - lausuvat esim. iloisesti yhteen ääneen uskontunnustuksen jne., mutta todellisuudessa uskovat Jumalaan vain ikään kuin oman inhimillisen päättelynsä ja kokemuksensa siivilän kautta, eivätkä tiedä mitään siitä parannuksesta, joka meidän on tehtävä jokaisen sanan ääressä, joka Jumalan suusta lähtee. Hengellisessä hädässäänkään he eivät huomaa, että uskovaisuus on ennen kaikkea avoimuutta Jumalaan päin - Jumalan sanaan päin! Raamattuunsakin he kyllä jollain lailla tarrautuvat, mutta kun he tulevat niihin tienhaaroihin, joissa uskon tie erkanee ihmisen päättelyistä, he eivät lähdekään uskon tielle. Näin siitä huolimatta, että he ovat senkin lukeneet Raamatustaan, että kristillisessä seurakunnassa puhutaan “mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut” (1.Kor.2:6-10): he päätyvät aina vain siihen, mitä silmä on nähnyt ja korva on kuullut ja mitä oma sydän on heille ilmoittanut. Jokaisessa tienhaarassa, jossa usko astuu omalle tielleen, he jäävät järkeisoppinsa ja oman mutu-teologiansa vangeiksi...

 

Mitä ehtoollinen on?

 

Jeesus ilmaisi, mitä ehtoollinen on, asetussanoillaan: “Tämä on minun ruumiini” ja: “Tämä malja on uusi liitto minun veressäni”. Mutta mitä on tämä “on”? Mitkä ovat sen toteutumisen edellytykset?

 

Luterilaisuudessa on Lutherista lähtien torjuttu kaksi inhimillisestä järkeilystä johtuvaa ehtoollisen väärinkäsitystä. Toinen on se, jossa Jeesuksen sanat “tämä on” on käsitetty leivän ja viinin muuttumiseksi Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Toinen on se, että Jeesuksen sanat “tämä on” on yksinkertaisesti kielletty, vaikka nähdään ja tajutaan selvä teksti.

 

Jo Vähässä katekismuksessa Luther antaa selityksen, joka on seurannut isiämme polvesta polveen, ja josta he sitten ovat ymmärtäneet, minkä ovat ymmärtäneet. Luther kysyy: “Mitä alttarin sakramentti on?” ja vastaa: “Se on leivän ja viinin myötä oleva Jeesuksen Kristuksen todellinen ruumis ja veri. Kristuksen itsensä asettama meidän kristittyjen syödä ja juoda”. Kirjeessään Kristuksen ruumiin pyhän sakramentin palvomisesta böömiläisille veljille (1523) hän sanoo harhaksi käsitystä, “ettei sakramenttiin jäisi leipää, vaan ainoastaan leivän muoto” (LS XIX 1320:32).

 

Siunatun leivän ja viinin kanssa (myötä) me saamme siis Lutherin mukaan Kristuksen tosi ruumiin ja tosi veren. Mutta me emme “syö Kristusta”; syömisemme ehtoollisessa ei ole ns. “kapernaiittista” syömistä - sellaista, jota juutalaiset ajattelivat, kun Jeesus Johannksen evankeliumin 6. luvussa oli puhunut heille lihansa syömisestä ja sanoivat: “Kuinka tämä voi antaa lihansa meille syötäväksi” (Joh.6:52). Leipä ei ole itsessään Kristuksen ruumis. Paavali puolestaan käyttää 1.Kor.10:16 sanontaa “osallisuus”: “Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka me murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen?” 

 

Mutta miten osallisuus välittyy meille, ellei tapahdu muuttuminen? Tunnustuskirjojemme Yksimielisyyden ohjeen täydellisessä selityksessä (FC SD VII,35) lähdetään Lutherin nimenomaisesta opetuksesta, kun sanotaan: “Kristuksen ja pyhän Paavalin sanojen...´Kristuksen ruumis´ ja ´Kristuksen ruumiin osallisuus´ ohella [Augsburgin tunnustuksessa ja varsinkin Lutherin selityksissä] käytetään myös sanontoja: a) ´leivän myötä´, ´leivän kanssa´ ja ´leivässä´, jolla ilmaistaan leivän muuttumattoman perusolemuksen ja Kristuksen ruumiin sakramentaalinen yhtymys” sekä c) “paavilaisen transsubstantiaation” hylkääminen. Ehtoollisen leipä siis säilyy leipänä; mutta sakramentaalisen yhtymyksen kautta me leivän kanssa ja leivässä saamme osaksemme todellisen Kristuksen ruumiin ja veren.

 

Lainaan tässä tärkeässä kohdassa Friedrich Brunnin selitysteosta Lutherin Vähään katekismukseen:

“Luterilaiset tunnustuskirjamme sotivat aina toisaalta väärää kalvinilaista oppia vastaan, jonka mukaan Kristuksen ruumis ja veri nautitaan vain hengellisesti: Ei ole näin. Tässä, leivässä ja viinissä on Kristuksen ruumis ja veri todellisesti ja olemuksellisesti läsnä ja otetaan vastaan suun kautta. Mutta Kristuksen ruumis ja veri eivät toisaalta ole ehtoollisen leivässä ja viinissä luonnollisella, tilanmukaisella tavalla [auf räumliche Weise], maallisten aineiden tavalla sekoitettuina ja suljettuina leipään ja viiniin. Herra on päinvastoin jumalallisella tavalla - se on: yliluonnollisella, ihmeellisellä ja ihmismielelle käsittämättömällä tavalla - sitonut ruumiinsa ja verensä läsnäolon ehtoollisen leipään ja viiniin... Näin tapahtuu, että aivan kuten Kristuksen persoonassa jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat sekoittumatta yhdistyneet toisiinsa, niin Kristuken ruumis ja veri eivät ole ehtoollisessa sekoitetut leipään ja viiniin, mutta ovat kuitenkin ihmeellisesti ja käsittämättömästi yhdistyneet... Näin Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisessa todellisesti suussamme, ja kuitenkaan emme nauti niitä kapernaiittisesti, niin kuin juutalaiset käsittivät Jeesuksen sanan Joh.6:ssa”. - Brunn: Erklärung des Kleinen Katechismus Dr. Martin Luthers (1892/1989),604.

 

Emme siis ehtoollisessa pureskele Herramme lihaa ehtoollsen leivässä emmekä juo Hänen vertansa itse viinissä - ja kuitenkin otanne ne mitä todellisimmin vastaan näiden kanssa ja myötä ja niissä.

 

Juuri tässä kohdassa Yksimielisyyden ohjeen täydellinen selitys - samoin kuin Brunn Vähän katekismuksen selityksessään - liittää opetuksensa Raamatun opetukseen Kristuksen persoonasta.

Ensiksi: samoin kuin Johannes Joh.1:14a:ssa sanoo: “Sana tuli lihaksi”/ merkityksessä “Hän joka on Jumala Jumalasta yhdisti itseensä ihmisluonnon”, samoin Yksimielisyyden ohjeen opetuksessa sanotaan, että sakramentaalisessa yhtymyksessä 1) “kertautuu ja selittyy” se, että Kristuksen lihaantulossa “Jumalan [Jumalan Pojan] olemus ei ole muuttunut inhimilliseksi luonnoksi, vaan molemmat muuttumattomat luonnot ovat persoonallisesti yhtyneet”, 2) ja jälleen ehtoolliseen soveltaen - että “samoin kuin Kristuksessa kaksi erillistä, muuttumatonta luontoa erottamattomasti on yhtyneenä, samoin pyhässä ehtoollisesssa kaksi eri perustavaa olemusta, luonnollinen leipä ja Kristuksen todellinen, luonnollinen ruumis säädetyssä ehtoollistoimituksessa ovat täällä maan päällä yhdessä läsnäolevia”; ja sanotaan, että näin uskoivat jo kirkon vanhat opettajat - “Justinus, Cyprianus, Augustinus, Leo, Gelasius, Krysostomus ynnä muut”. Näin myöskin vanhoista opettajista Justinus oli oikeassa sanoessaan: “Tätä me emme nauti niin kuin tavallista ruokaa ja tavallista juomaa, vaan samoin kuin Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme, Jumalan Sanan kautta tuli lihaksi, ja samoin kuin Hänellä meidän autuutemme tähden oli liha ja veri, samoin mekin uskomme, että Hänen sanalla ja rukouksella siunaamansa ruoka on Herramme Jeesuksen Kristuksen lihaa ja verta” (FC SD VII,39). Tämä salaisuus on tosin suuri. Voimme käsittää sen vain kätkemällä silmämme korviimme: vain uskomalla Jumalan sanan.

 

Mitä me ehtoollisen kautta saamme?

 

Kristuksen todellinen osallisuus on ehtoollisen perusasia. Siinä mielessä olemme jo puhuneet siitä, mitä me ehtoollisen kautta saamme. Emme kuitenkaan voi pysähtyä vain siihen, vaan meidän on myöskin kysyttävä, mihin tarkoitukseen me sen saamme.

 

Kristus-lahjasta - Kristuksen itsensä antamisesta edestämme ristillä ja Kristuksen itsensä antamisesta jokaiselle meille ehtoollisen leivässä ja viinissä - avautuu meille Jumalan ratkaisu perusongelmaamme, syntiin.

 

Ehtoollisessa on Jeesuksen oman sanan mukaan tähtäyspisteenä syntien anteeksiantamus. Hän sanoo: leivän kohdalla: “Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan” - ristin tällä puolen voimme täydellä syyllä ajatuksissamme muuntaa Jeesuksen pyhät sanat muotoon: “Tämä on Kristuksen ruumis, joka meidän edestämme annettiin”. Viinin kohdalla: “Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan (vuodatettiin) syntien anteeksiantamiseksi”.

 

Jeesus antaa siis ehtoollisessaan itsensä meille juuri siinä merkityksessä, että Hän on Jumalan/ itselleen / edestämme / antama uhri - niin kuin Paavali sen sanoo korinttolaisille: “Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa”. Raamatussa sanotaan Kristuksen verta “Jumalan Karitsan vereksi”. Sen opin mukaan, joka perustuu Joh.1:14a:aan, se veri on Jumalan ja Jumalan Pojan veri. Ensimmäisessä kirjeessään Johannes sanookin tätä verta nimenomaan “Jumalan Pojan vereksi”: “Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1.Joh.1:7).

 

Mikä lahja ja mikä ihmeellinen pantti yhä uudistuva muistutus tästä lahjasta! Ja mikä merkki ja pantti! Ei ole vain velka maksettu kaikkien meidän puolestamme, vaan on lisäksi tämä henkilökohtaisesti meille annettu pantti: pantti, jota kukaan ei voi meiltä riistää ja tai meistä enää erottaa, siivilöimällä sitä meistä irti, kun se Jumalan tahdon mukaisesti, Kristuksen tähden ja Kristuksen käskystä, on meihin yhtynyt!

 

Tästä veren pantista Jeesus nyt sanoo, että se on myöskin “uusi liitto” Hänen veressään: liitto sen varassa, että Kristus, niin kuin Hebrealaiskirje sitä erityisesti korostaa, on yhdellä ainoalla uhrillaan poistanut synnin  (Hebr.9:26).

 

Lyhennelmä

 

 

- Helge Hildén: Kristus ja hänen asettamansa pyhä ehtoollinen (5/96)