KIRKOLLINEN YHTEYS VANHASSA KIRKOSSA

Teol. tri Tom G.A.Hardt, Tukholma

1. Väärä käsitys yhdestä, kaikenkattavasta vanhasta kirkosta

Käsitellessämme tänään esilläolevaa aihetta kohtaamme joukon vakavia väärinkäsityksiä ja vääristymiä siitä, miten kristillinen kirkko kautta aikojen on käsitellyt kysymystä kirkollisesta yhteydestä niin teoreettisesti kuin käytännössä. Tämä johtuu siitä, että me olemme tänä päivänä ekumeenisen liikkeen paineen alaisia, joka kaikin tavoin tekee propagandaa sen ajatuksen puolesta, että kirkko on ainakin alunperin ollut yksi, että siksi alunperin kaikki kristityt harjoittivat kirkollista yhteyttä keskenään ja että jakautunut kristikunta on verrattain uusi asia. Velvollisuutemme olisi näin ollen palata takaisin siihen ykseyteen, joka alunperin oli olemassa.

Tämä ajatus tavataan mm. jo Sveitsin uskonpuhdistaja Zwinglillä ja hänen hengellisellä isällään, humanisti Erasmuksella. Väittelyssään Lutherin kanssa Marburgin linnassa 1529 Zwingli vetosi tähän ihannekirkkoon, yhteen ainoaan alkukirkkoon, jossa saatettiin pitää kiinni erilaisista mielipiteistä, mutta silti, ehdottomana välttämättömyytenä, harjoittaa kirkollista yhteyttä niiden kanssa, joilla oli toinen oppi. Me tapaamme saman näkemyksen eri ekumenisteilla 1600-luvulla. Ajatus yhdestä ainoasta alkukirkosta saavutti ajan saatossa luultavasti vahvimman jalansijan Englannissa ja anglikaanisessa kirkossa, josta sen ovat omaksuneet nykyajan korkeakirkolliset koulukunnat eri tunnustustuskunnissa ja myös tämän päivän ekumeeninen liike, joita kaikkia on innoittanut tämä ihannekuva alkukirkosta.

Mitä koskettavimman ja hyvin kauniin kuvan tästä yhden kirkon unelmasta kohtaamme anglikaanipiispa Thomas Kenin (1637-1711) viimeisissä sanoissa. Hän tunnusti: “Kuolen pyhässä, katolisessa ja apostolisessa uskossa, jota koko kirkko on tunnustanut ennen idän ja lännen eroa.” Tässä kaikuu kaihoava myötätunto menneisyyttä kohtaan, kaipuu rauhaan, jota ei enää ole käsillä, silti lohdutettuna viimeisen lauseen lisäyksellä: “Varsinkin kuolen Englannin kirkon yhteydessä, siten kuin se on erotettuna paavilaisista ja puritaanisista uutuuksista.”

Vielä kiehtovamman ilmauksen yhden, jakamattoman kirkon kaipauksesta kohtaamme piispa Bo Giertzillä (k. 1998), tunnetulla ja suuresti ihaillulla ruotsalaisella konservatiivisella teologilla. Hyvin suositussa ja laajalle levinneessä teoksessaan Kristuksen kirkko, luvussa Una sancta, hän sanoo alkukirkosta: “Kristitty saattoi purjehtia Espanjasta Välimerta pitkin Arabiaan tai nousta Armenian vuorille, ja tulipa hän minne tahansa tai nousipa hän maihin missä tahansa, hän voi mennä kirkkoihin, osallistua ehtoolliseen ja kokea ihmeellisenä totuutena sen, minkä noiden vuosisatojen tuntematon hymninkirjoittaja on kirjoittanut: ´Ambrosiuksen kiitosvirressä´, meidän Te Deum -hymnissämme: Yli koko maan piirin sinua tunnustaa pyhä Kirkko” (Kristuksen kirkko s. 58. Helsinki 1994). Nikaian kirkolliskokous, jossa Nikaian uskontunnustuksemme hyväksyttiin vuonna 325, on Giertzille “Yhden, maailmanlaajan Kirkon suuri voitonpäivä” (emt. s. 57-58). Kirkko “seisoi yhtyneenä ja voimakkaana piispojensa johdossa” (emt. s. 58).

Giertzille, kuten niin monelle muulle, tämä on seuraus siitä kiehtovasta, säteilevästä kuvasta, joka on lumonnut monta sielua, että Yksi kirkko on yksi siksi, että se on “katolinen” siinä merkityksessä, että se on “avarakatseinen”. Tämä on hyvin tärkeää aiheemme käsittelyn kannalta. Giertz kirjoittaa: “Jerusalemissa asuva vanhauskoinen juutalainen ja Korintossa asuva äskenkääntynyt kreikkalainen orja olivat varmasti kauempana toisistaan, kuin helluntailainen ja roomalaiskatolilainen näyttävät olevan tänään. Mutta yhteys säilyi näistä voimakkaista jännitteistä huolimatta, perustuihan se pyhään velvollisuuteen” (em. teos s. 54). Giertzin mukaan kirkon yhtenäisyys ei perustu yhtenäisyyteen opissa. Kirkko on Giertzille eräänlainen elimistö, kokonaisuus, joka kasvoi apostolisista seurakunnista ja joka perustui tähän historialliseen yhteenliittymään, riippumatta alati muuttuvista muodoista. Tätä elimistöä Giertz kutsuu “Kristuksen ruumiiksi”, joka siten kuvailee ulkonaista, näkyvää korporaatiota, aivan kuten 1800-luvun romanttinen liike näki vanhan ajan kansakunnat ja poliittiset instituutiot Euroopassa tällaisina “ruumiina”. Tämänkaltainen sanankäyttö sallii luonnollisesti ajatuksen ruumiin “jakamisesta”, siitä, että ruumis saa “haavoja” erottautumisten kautta jne. Tämänmukaisesti Giertz kirjoittaa: “Jos apostolit tulisivat tänään luoksemme ja joutuisivat kasvotusten yhdenkin keskisuuren ruotsalaisen uskonyhteisön hajanaisuuden kanssa, he kauhistuisivat ja moittisivat meitä Kristuksen pyhän ruumiin hajottamisesta ja raatelemisesta” (em. teos s. 54). Se, että roomalaiskatolilainen ja helluntailainen eivät vietä ehtoollisen sakramenttia yhdessä, on näin ollen tälle tunnustetusti konservatiiviselle teologille synti, joka on jakanut Jumalan ruumiin. Se, ettei kirkollista yhteyttä ole, on näin ollen synti.

Giertz ei kuitenkaan ole täysin tietämätön tapauksista, jotka ovat ristiriidassa edellä olevan sopusointuisen kuvan kanssa. “Uusia hajaannuksia syntyi jatkuvasti. Jotkut paranivat itsestään. Toiset jäivät eloon mutta vaikuttivat paikallisesti rajattuina tai pienten vähemmistöjen keskuudessa. Vaikeammat ristiriidat johtivat itsenäisten kansalliskirkkojen syntymiseen. Näin kävi useimmiten Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella. Suuri, kasvava äitikirkko oli kuitenkin koko ajan olemassa. Se pysyi pystyssä yli kahdeksansataa vuotta” (em. teos s. 58). Piispa Ken Bishopin tavoin Giertzin mielessä on ero idän ja lännen välillä. Tämän mukaisesti vuodet 867 ja 1054, jolloin siteet Rooman ja Konstantinopolin välillä katkesivat, ovat “suuren äitikirkon” rajavuodet. Sen tuhoa ei aiheuttanut väärä oppi, vaan tapaukset, jolloin käytäntö asetettiin toista käytäntöä vastaan, tässä tapauksessa paavilainen keskushallinto paikalliskirkkojen itsehallintoa vastaan. Tätä tragediaa vasten Giertz vaatii yhdessä saksalaisen teologin kanssa: “Takaisin yhteen, ehjään Kirkkoon! Takaisin, ulos tunnustuskunnista paloittelemattomaan Kristukseen” (em. teos s. 65). Hyvällä syyllä - nyt kehitetyn teologian perusteiden mukaan - tunnustukset, myös luterilaisen kirkon tunnustukset, tuomitaan, sillä ne ovat aivan varmasti aiheuttaneet hajaantumisia kristikunnassa.

Se, mitä me olemme nyt kuulleet luterilaisuuden piirissä mitä vaikutusvaltaisimman, konservatiivisen johtajan suusta, voidaan yhtä hyvin kuulla siitä, mitä voidaan kutsua korostetusti ekumeeniseksi teokseksi, kuten Stephen Charles Neillin “Ekumeenisen liikkeen historia 1517-1948". Giertzin tavoin siinä katsotaan, että opillisilla jännitteillä on “perheriitojen luonne” ja ulossuljettuja ovat vain ne, jotka eivät ole kristittyjä lainkaan kuten gnostilaiset. Oikean kirkon arviointiperuste on, että se oli maailmanlaaja. “Nikaian kirkolliskokous edusti Kirkkoa Espanjasta Hindu Kushin rinteille saakka.” Rajoitusten osallistumisesta jumalanpalveluksiin, mistä tämä kirjoittaja kyllä on tietoinen, ajatellaan suuntautuvan pakanoita ja vihollisia vastaan. Kirjoittaja vakuuttaa meille, että opin, jonka mukaan “se, joka ... oli yhteydessä ... saastuneen kanssa, tuli sitä kautta itse saastuneeksi”, ovat kehittäneet “sellaiset puritaanit kuin Lucifer Gagliarilainen”, nimi, joka Neillille demonisten mielleyhtymiensä kautta sopivasti kuvailee sen ajatuksen alkuperää, että kirkollista yhteyttä ei tule harjoittaa vapaamielisesti. Neill tietää vähän enemmän kuin Giertz harhaoppisten olemassaolosta, mutta he eivät näyttele mitään näkyvää osaa kirkon historiassa.

2. Todellinen vanha kirkko on se, joka sulkee harhaoppiset ulos, suljetun ehtoollisen kirkko

Tällä pitkällä esityksellä näkemyksestä, joka varmasti ei ole minun ja joka varmasti ei ole tosi, on sijansa tässä luennossa yksinkertaisesti siksi, että se tekisi selväksi, mitä edellytyksiä kaikilla tämän aiheen tarkasteluilla on. Kaikkea sitä, mitä tähän mennessä on sanottu, pidetään itsestäänselvänä, jonain, joka on järjelle selvää, kaiken keskustelun yläpuolelle korotettuna. Kuitenkin juuri tuo keskustelu täytyy herättää ja se on herätetty ja enemmänkin. Edesmenneen Werner Elertin, Erlangenin professorin, äärimmäisen tieteellinen ja luotettava teos, “Abendmahl und Kirchengemeinschaft in der alten Kirche, hauptsächlich des Ostens” (Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys vanhassa kirkossa, pääasiallisesti idässä) on tosiasiallisesti täydelleen tuhonnut sen väärän esityksen, jota teidän on jonkin aikaa täytynyt kuunnella. Kirjan englanninkielisen käännöksen on toimittanut Luterilainen Kirkko - Missouri Synodin kustantamo. Tämän voidaan sanoa olevan merkki siitä, että se ei ole tervetullut konservatiivisen luterilaisuuden leirin ulkopuolelle. Se on niin täysin vastaan sitä, mitä vakiintuneessa, ekumeenisessa ja teologisessa maailmassa pidetään hyväksyttävänä. Luultavasti todellinen perustelu sitä vastaan on yksinkertaisesti, että se ei palvele mitään järkevää tarkoitusta, että se ei aja jotain hyvää asiaa, että se ei ole ajankohtainen. Näinhän oppineet miehet sanovat, kun he tahtovat vaientaa jonkin skandaalinomaisen akateemisen teoksen. On olemassa vain yksi vastaavanlainen teos, Martin Wittenbergin - oli professorina Neuendettelsaussa, Baijerissa - teos nimeltään “Kirchengemeinschaft und Abendmahlsgemeinschaft” (Kirkollinen yhteys ja ehtoollisyhteys). Se on hiljattain ilmestynyt jälleen saksaksi ja se on julkaistu englanniksi ja latviaksi. Olen onnellinen voidessani kehottaa kuulijoitani tutustumaan siihen. Oma tämänpäiväinen esitykseni, sikäli kuin on kyse vanhasta kirkosta, rakentuu pääasiallisesti Elertin varaan.

Käännymme nyt vanhan kirkon puoleen ja kysymme joitain kysymyksiä: Mitä säännöksiä oli kirkollisesta yhteydestä? Saattoiko joku, “nousipa hän maihin missä tahansa”, osallistua ehtoolliseen? Tarkoittavatko rajoitukset vain “karkeita” harhaoppisia, jotka nimeltäänkään eivät olleet kristittyjä lainkaan? Oliko harhaoppisia löydettävissä? Oliko heitä vain muutama? Oliko vanha kirkko opillisesti kaikenkattava?

Epäilemättä vanhassa kirkossa oli ainakin muutama ihminen, jolla oli moderni asenne, josta olemme kuulleet. Tertullianus puhuu harhaoppisista, jotka “tulevat yhteen, kuuntelevat yhdessä, rukoilevat yhdessä” niiden kanssa, joilla on eri usko, niinpä, tekemättä edes eroa kastettujen ja kastamattomien välillä. Tertullianuksen huomautus pitää kuitenkin sisällään sen, että hän puhuu jostain melko poikkeuksellisesta ja epätavallisesta, jostain, mitä voi tuskin uskoa. Nämä harhaoppiset todistivat valheellisuutensa myös muilla avoimesti pahennustaherättävillä käyttäytymismuodoilla, kuten maallikoiden saarnaamisella mukaan lukien naisten saarnaaminen. Jos tämä kaikki täytyy ymmärtää poikkeukselliseksi, täytyy myöntää, että toisaalta on mahdollista päätellä monista turvatoimista harhaoppien sisääntunkeutumista vastaan, että oli olemassa kristittyjä, jotka säännöllisemmin pyrkivät pääsemään alttareille, joille he eivät olleet tervetulleita. On olemassa Basileos Suuren (n. 330-379) valitukset, että penseät katoliset tottuivat osallistumaan suuressa määrin valtaapitävän anti-nikealaisen puolueen harhaoppiseen jumalanpalvelukseen. Pyhä Basileos pyytää muilta kirjeitä pannakseen lopun sille, että sääntöä, joka kieltää kirkollisen yhteyden harhaoppisten kanssa, ei noudateta.

Nämä säännöt eivät olleet ihmisten tekemiä sääntöjä, vaan ne, totta kai, perustuvat Uuden testamentin selvään oppiin, missä Kristus sanoo: “Kavahtakaa vääriä profeettoja” (Matt. 7:15) ja pyhä Paavali vaatii meitä “vetäytymään niistä”, joilla on eri oppi, kuten Room. 16:17:ssä. Myös liturgisen, kristillisen tervehdyksen vaihtaminen harhaoppisen kanssa on kielletty, “sillä joka sanoo hänet tervetulleeksi, joutuu osalliseksi hänen pahoihin tekoihinsa” (2 Joh. 11). Pyhän Paavalin pastoraalikirjeet - joiden kanonista luonnetta ei koskaan kyseenalaistettu, ennen kuin ihmiset tahtoivat elää moniarvoisessa kirkossa - ovat täysin selvät, mitä tulee kysymykseen kirkollisesta yhteydestä. “Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti” (Tiit. 3:10). Meidän tulee tässä yhteydessä ottaa huomioon, että kyvyttömyys tunnustaa tällaiset sanat aidosti apostolisiksi perustuu outoon ajatukseen välttämättömästä evoluutiosta, joka edellyttää, että sellaisia sanoja ei ole voitu kirjoittaa ennen kuin pitkä ajatusprosessi on tapahtunut, joka siirtää meidät ensimmäisten kristittyjen yksinkertaisuudesta hyvin säänneltyyn, hyvin kurissapidettyyn, mutta myös vähemmän hengellismieliseen varhaiseen katoliseen kirkkoon. Tämä on kuitenkin täysin perusteeton otaksuma, jota eivät tue mitkään todisteet, paitsi yhtä perusteeton evoluutio-oppi. Nykyajan löytö hyvin säännellystä Qumranin lahkon elämästä opettaa meille sitä paitsi, että Uusi testamentti kirjoitettiin maailmassa, jossa kaikki vankan seurakunnallisen järjestyksen tuntomerkit olivat käsillä. Tiivistäen: kaikki oli olemassa aivan alusta saakka.

Kirkkoisät esittävät usein opin kirkollisesta yhteydestä käsitellessään sakramentteja. Sekä pyhä Ignatios Antiokialainen (n. 35- n. 107) että pyhä Justinos Marttyyri (n. 100-n. 165) vahvistavat kiellon olla yhteydessä harhaoppisten kanssa samalla kun he painottavat uskoa inkarnaatioon ja reaalipreesenssiin. Pyhä Ignatios tekee täysin selväksi, että vain ne, jotka myöntyvät apostoliseen opetukseen, päästetään ehtoollisen sakramentille, jonka kristityt opettavat olevan Kristuksen ruumis ja veri. Ei ole kuviteltavissa, että pyhä Ignatios olisi päästänyt sille ketään, joka opettaa, että Kristuksen ruumis ja veri “eivät ole täällä”. “Didaskalia” (varhainen 200-luku) pitää välttämättömänä, että diakoni vaatii jokaiselta vierailijalta tiedon, kuuluuko tämä kirkkoon vai lahkoon. “Apostoliset konstituutiot” (300-luvun loppupuoli) vaativat tässä tapauksessa asiakirjaa, joka antaa heille (vierailijoille) laillisen oikeuden, samoin Elviran (306) ja Arles´n (314) kirkolliskokoukset. Antiokian (341) ja Karthagon (345-348) kirkolliskokoukset toistavat kiellon päästää tuntemattomia henkilöitä ehtoollisjumalanpalvelukseen. Laodikean kirkolliskokous (360) jopa kieltää kaikkien harhaoppisten oleskelemisen kirkkorakennuksessa sekä kieltää katolisia olemasta läsnä harhaoppisten kirkkorakennuksissa. Kaikissa näissä tapauksissa yhteyttä ei ajatella ainoastaan sakramenttiyhteytenä vaan yhtä hyvin myös rukousyhteytenä. (Kun Elert arvelee, että parissa tapauksessa on harjoitettu jotain yhteyttä harhaoppisten kanssa psalmeja rukoiltaessa, hän on minun käsitykseni mukaan väärässä. Psalmien laulaminen oli yhden miehen tehtävä muiden kuunnellessa. Virsikirjoja ei vielä ollut olemassa.) Suljetut ovet, jotka pakottivat vierailijat lähtemään kirkosta saarnan jälkeen, suljettiin ennen kuin rukoukset alkoivat. Tulee myös muistaa, että tätä tiukkuutta harjoitettiin myös kuoleman hetkellä. Usein esitetään se käsitys, että kuoleman hetkellä (articulo mortis) oli suostuttava yhteyteen harhaoppisten kanssa, mutta tämä johtuu siitä, että Nikaian kirkolliskokouksen päätösten kaanon 13 on käsitetty väärin. Siinä puhutaan selvästi katumuksentekijöistä, joiden katumusaikaa lyhennetään, jos heidän otaksutaan kuolevan.

Se, että sääntöjä koskien yhteyttä pyhissä asioissa (communicatio in sacris) todella sovellettiin kaikessa niiden ankaruudessa, käy ilmi pyhän Johannes Khrysostomoksen (n. 347-407), kirkkoisän, onnettomasta kohtalosta. Aleksandriassa eräs arkkipresbyteeri oli antanut ehtoollista eräälle harhaoppiselle, maniakealaiselle naiselle, ja hänet oli tämän seurauksena erotettu seurakunnasta. Koska eräs toinen presbyteeri ja neljä munkkia, jotka tunnetaan “pitkinä veljinä” jatkoivat sakramenttiyhteydessä tämän arkkipresbyteerin kanssa, erotettiin myös heidät seurakunnasta. He kääntyivät Konstantinopolin pyhän Johannes Khrysostomoksen puoleen, joka suostui rukousyhteyteen heidän kanssaan, mikä voidaan pitää katumuksentekijöille saavutettavissa olevana asteena ennen heidän lopullista päästämistään ehtoolliselle. Kertomus päättyy siten, että pyhä Johannes Khrysostomos tämän todellisen ketjureaktion seurauksena erotettiin virasta ja karkotettiin maanpakoon.

Myös aidan toisella puolella olivat voimassa samat olosuhteet. Kun Antiokian patriarkka, joka oli monofysiitti (uskoi, että Kristuksella on vain yksi luonto, toim. huom.) oli ollut kerran tai kahdesti ehtoollisella katolisten kanssa, hänen omat veljensä kieltäytyivät tämän seurauksena pitämästä yhteyttä häneen ja lopulta hänet erotettiin virasta. Sääntö: ei yhteyttä harhaoppisten tai skismaatikkojen kanssa (nulla communicatio in sacris cum haereticis aut schismaticis), on hyväksytty yleisesti ja sen voidaan väittää olevan ekumeeninen usko, ainoa todella olemassa oleva. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ennen yhteistä ehtoollista täytyy olla yksimielisyys.

Se, että yhteinen ehtoollinen tarkoitti yhteistä kirkkoa, hyväksyttiin näin ollen yleisesti. Kun valtio, kuten niin usein, toivoi yhdistyneen valtiokirkon vakautta, valtio toivoi vain yhteistä ehtoollista, se ei halunnut puuttua millään lailla teologisiin kysymyksiin. Valtio salli jokaisen pitää oman uskonsa, niin kauan kuin kukin otti ehtoollisen vastaan määrätyllä tavalla. Niinpä areiolainen (areiolaiset kielsivät Kristuksen jumaluuden, toim. huom.) keisari kehotti katolista piispaa vuonna 369 yhteiseen ehtoolliseen areiolaisten kanssa, jotta rauha saataisiin aikaan. Piispa kieltäytyi, vietti oman katolisen ehtoollisjumalanpalveluksensa ja keisari karkotti hänet maanpakoon. Tämä piispa on osoittanut siten, että Nikaian uskontunnustuksen tunnustaminen ei ole akateeminen asia, ei jonkin kaavan toistamista, vaan sen panemista käytäntöön, sitä, että uskontunnustuksen loppuun tosiasiallisesti kytketyt kiroustuomiot toteutetaan alttarikaiteella. Samoinhan lausumaa “me opetamme” seuraava opillinen “me tuomitsemme” on tarkoittanut, että harhaoppisilta on kielletty pääsy sakramentille.

Tätä taustaa vasten voimme ymmärtää suurta 800-luvun dogmaatikkoa, pyhää Johannes Damaskolaista, kun hän sanoo: “Meidän tulee kaikin voimin pitää kiinni siitä periaatteesta, ettei harhaoppisilta oteta ehtoollista eikä sitä heille myöskään anneta.” Tämä on ääni, ei häiriöttömästä, ahdistamattomasta, yksimuotoisesta, suljetusta maailmasta, vaan kärsivästä kirkosta muhamettilaisuuden ikeen alla. Tämä yhteenotto pakanallisen valtion kanssa ei tehnyt taistelusta harhaoppeja vastaan vähemmän tärkeää, se ei avannut suljettua alttaria.

Me olemme kuulleet joidenkin ihmisten olevan taipuvaisia katsomaan, että se, mitä me olemme nyt kuvailleet, on suunnattu sellaisia karkeita harhaoppisia vastaan, jotka olivat jo tosiasiallisesti hylänneet kristillisen uskon. Tämä ei kuitenkaan ole sopusoinnussa tiedossamme olevien tosiasioiden kanssa. Nikaian kirkolliskokous vaati esimerkiksi vain Paavali Samosatalaisen seuraajien uudelleenkastamista, heidän, jotka kielsivät, että Jumala on kolmiyhteinen. Muiden ryhmien kaste pidettiin pätevänä. Myöhemmin myös montanistit, sabelliinit ja eunomialaiset laskettiin niiden joukkoon, joilla ei ollut pätevää kastetta. Paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että areiolaiset, makedonialaiset, novatiolaiset ja apollinarialaiset yms. pidettiin pätevästi kastettuina. Muutamin poikkeuksin Raamatun kaanonin arvovalta on tunnustettu ja sen lausumiin viitataan opillisissa kiistoissa.

Werner Elert on koonnut tapauksia, jotka osoittavat, että harhaoppisten poissulkeminen jumalanpalveluksesta ei johtunut siitä, että heitä olisi yleisesti inhottu persoonansa puolesta. Tietty teologinen yhteistyö kolmatta osapuolta vastaan saattoi kehittyä, keskinäiset keskustelut tapahtuivat ystävällisesti ja jopa tiettyä huumoria viljeltiin. Vastustajan henkilökohtainen rehellisyys voitiin pitää itsestäänselvänä. Yleisesti puhuen ei jää paljoa sijaa “idän spekulatiiviselle luonteenlaadulle”, käsite, jonka piispa Neill tuo mukaan oppineissa pyrkimyksissään selittää vanhan kirkon historiaa. Tämä käsite vastaa mitä valitettavammalla tavalla aivan liian hyvin toista vastaavanlaista käsitystä, käsitystä “preloogisesta miehestä”, mikä on modernien eikä kovin loogisten oppineiden keksintö. Vanhan kirkon ihmiset olivat kaikki meidän kaltaisiamme, yhtä viisaita ja yhtä tyhmiä kuin me. He tunsivat kumppaninsa yhtä hyvin kuin me omamme. Mutta he poikkesivat varmasti meistä opissa kirkollisesta yhteydestä.

3. Harhaopin “kaikkialla” ja “kaikki”

Me emme tänä päivänä käsittele ilmauksen “semper, ubique et ab omnibus” (se, minkä kaikki ovat aina ja kaikkialla uskoneet) merkitystä. Tämä ilmaus löytyy pyhältä Vincent Lerinumilaiselta (k. ennen vuotta 450) ja sen on ajateltu olevan keino löytää kristillinen totuus. Riittäköön sanoa se, että sitä on ymmärretty hyvin väärin ja ettei se, mitä hyvänsä se tarkoittikin, auttanut pyhää Vincent-parkaa paljoakaan, kun hän lopuksi lankesi harhaoppiin. Tänään me käytämme sitä siinä merkityksessä, että toisin kuin usein on sanottu, harhaoppi aivan varmasti ei ole jotain merkityksetöntä, ei jotain, joka vaiennetaan vain luomalla katse Suureen Kirkkoon, Kirkkoon, joka on keskustelun yläpuolella. Kristus on ennustanut harhaopista sanoessaan: “Sillä monta tulee minun nimessäni sanoen: ´Minä olen Kristus´, ja he eksyttävät monta” (Matt. 24:5). Harhaopit ovat tämän mukaisesti laajoja, vaikuttavia liikkeitä, kun taas katoliset löytävät lohdutuksen siitä, että he ovat Kristuksen ennustama piskuinen lauma.

Ensiksi voimme antaa Elertin viitata muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan, jotka osoittavat meille, että katolinen kirkko oli yksi monista kirkoista. Ennen Konstantinusta katolisella kirkolla ei ollut mitään etuoikeutettua asemaa harhaoppisiin yhteisöihin nähden. Tähän aikaan eri kirkot eivät voineet edes kontrolloida jäsentensä tunnustuksen muutoksia, esimerkiksi Aleksandriassa. Vieläpä keisari Theodosiuksen säännösten jälkeen vuonna 380 harhaoppisia vastaan, heillä saattoi kaikesta huolimatta olla kirkkoja pääkaupungissa itsessään. Vanhan ajan kirkkohistorioitsija kertoo meille juutalaisesta, joka saadakseen hyötyä itselleen antoi areiolaisten ja makedonialaisten kastaa hänet Konstantinopolissa, vain tullakseen lopulta paljastetuksi vieraillessaan novatiolaisten luona. Elert väittää, että noin vuonna 500 “pääkaupungisssa näkyi sellainen kirkkokuntien kirjo, joka on täysin verrattavissa Saksan ja Englannin suurten kaupunkien vastaavaan kirjoon tänä päivänä”. Toinen Elertin eloisa kuvaus kuuluu: “Nikealaiset, puoli-areiolaiset, eunomialaiset, makedonialaiset ja apollinarialaiset elivät rinnakkain samassa paikassa.” Nikaian kirkolliskokousta edeltävät novatiolaiset olivat samanaikaisesti levinneet ja he jatkoivat kauan aikaa seurakuntien verkoston levittämistä moniin saman alueen osiin. Tähän tulivat Khalkedonin jälkeen myös monofysiitit, jotka vuorostaan jakautuivat.

Elertistä riippumattakin ja ennen häntä vähäisempiä kohtia on tuotu esiin sen todistamiseksi, että harhaoppi ulottui vanhassa kirkossa paljon laajemmalle kuin on tavallisesti otaksuttu. Se, että vanhan ajan kirkkohistorioitsija Eusebios vaikenee seurakunnallisesta elämästä Vähän Aasian keski- ja itäosassa, saattaa johtua siitä, että kristinusko oli näillä alueilla harhaoppista. Myös pyhä Ignatios Antiokialainen jättää mainitsematta tiettyjä Vähän Aasian seurakuntia, jotka esiintyvät Ilmestyskirjassa, huolimatta siitä, että hän sisällyttää mukaan muut näistä seurakunnista. On houkuttelevaa otaksua, että pyhä Ignatios piti mainitsematta jätettyjä seurakuntia sellaisina, joista oli nyt tullut täysin harhaoppisia. Ilmestyskirjassa mainittu harhaoppi on siten saattanut asettaa puhdasoppisen kristikunnan puristuksiin ennen Ignatioksen kirjeiden kirjoittamisen ajankohtaa. Voidaan lisäksi viitata siihen, että Ilmestyskirjan 2. luvun kirjeitä hallitsee tosiasiallisesti (kysymys) yhteydestä pyhissä harhaoppisten kanssa (communicatio in sacris cum haereticis), josta synnistä muutoin kiitettäviä puhdasoppisia seurakuntia syytetään (Ilm. 2:14; 2:15; 2:19). Pelkkä harhaoppisten, balamiittien, nikolaiittojen ja naispuolisen opettajan, läsnäolo seurakunnassa on synti, josta on tehtävä parannus.

Samoin kuin harhaoppi näin ollen voi omistaa itselleen (nimityksen) “kaikkialla” (ubique), niin sen myös vastaanottavat “kaikki” (ab omnibus). Kirjoittaessani tämän luennon ensimmäisen version noin 40 vuotta sitten (!) tein huolellisesti poikkeuksen pyhän Augustinuksen kohdalla, jolta löysin ajatuksen, että kirkon legitimiteetti voitaisiin osoittaa sen jäsenmääristä ja maantieteellisestä yleisyydestä. En usko enää tähän oppikirjan viisauteen. Kun pyhä Augustinus esimerkiksi sanoo, että katolisen kirkon arvovalta on johtanut hänet evankeliumeihin, hän varmasti ei tarkoita sitä hölynpölyä, jota me kuulemme roomalaiskatolilaisilta. Hän puhui ensimmäisestä kirkosta, alkukirkosta, joka saattoi todistaa evankeliumin aitouden. Samoin kun hän puhuu siitä, että oikea kirkko on levinnyt kaikkialle ja harhaoppiset ovat paikallisia, hän ajattelee omaa kirkkoaan ensimmäisen kirkon, alkukirkon, katkeamattomassa seuraannossa, missä kaikkialle perustetut apostoliset seurakunnat säilyttivät oikean opin, kun sitä vastoin harhaoppiset uudistajat eivät voineet jäljittää opillista sukupuutaan tällä tavalla, vaan he olivat paikallisia ilmentymiä ilman siteitä apostoliseen menneisyyteen, apostoliseen “kaikkialla” (ubique). Pyhästä Augustinuksesta ei näin ollen olisi tullut donatolaista, vaikka he olisivat onnistuneet leviämään kaikkialle, kun taas pyhän Augustinuksen seuraajat olisi rajoitettu hänen istuimeensa Hippo Regiukseen Pohjois-Afrikassa. Sikäli pidän täysin oikeana nähdä hänet täydessä yhteydessä kumppaniensa kanssa, muiden kirkkoisien kanssa, joiden todistusta me nyt aiomme siteerata.

Ennen kuin teen niin, ilmoitan teille näiden sitaattien lähteen, mikä osoittaa, että se, mitä minä esitän teille, kuuluu erottamattomasti luterilaiseen perintöön, että puhdasoppinen luterilainen kirkko on aina ollut tietoinen täydestä yksimielisyydestään kirkkoisien kanssa näissä kohdissa. Seuraavat viittaukseni ovat kaikki otetut suurelta luterilaiselta 1600-luvun dogmaatikolta, Johan Gerhardilta (1582-1637), joka tuo ne esiin kuuluisassa Loci-teoksessaan. Ei tule unohtaa, että sana patrologia (kirkkoisien tuotantoa käsittelevä teologian haara, toim. huom.) on alunperin otettu hänen suuresta kokoelmastaan kirkkoisien tuotantoa sisältävää materiaalia ja että luterilaiset, varsinkin niin sanotut aitoluterilaiset 1500-luvulla, olivat ensimmäisinä avaamassa tämän kentän oppineelle teologiselle tutkimukselle. Gerhardin sitaatit otti uudelleen käyttöön suuri luterilainen konfessionalisti ja liturgisti Wilhelm Löhe Neuendettelsausta (1808-1872), joka painatti ne uudelleen teoksessaan “Drei Bücher von der Kirche”, Kolme kirjaa kirkosta. Teitä ei pitäisi hämmästyttää kuulla, että Löhen tunnetuin seuraaja tänä päivänä on professori Martin Wittenberg, jonka yhteyttä käsittelevään teokseen olen jo kehottanut teitä tutustumaan.

Kaikkien aikojen luterilaiset isät ovat siten kunnioittavasti kuunnelleet pyhän Basileos Suuren todistusta, hänen, joka, kuten tiedämme, kun hänen hiippakunnassaan suuri harhaoppinen enemmistö häntä vaivasi, puhuu kolmesta miehestä tulessa ja kirjoittaa: “He opettavat meille, mitä tulee tehdä, kun kukaan ei ole samaa mieltä kanssamme. Keskellä liekkejä he ylistivät Jumalaa, he eivät katsoneet ihmispaljoutta, joka puhui heitä vastaan, vaan he olivat tyytyväisiä ollessaan yhtä mieltä, vaikka heitä oli vain kolme.”

Theodoretus Lector (varhainen 500-luku) mainitsee kirkkohistoriassaan sananvaihdon paavi Liberiuksen (paavina 352-366) ja areiolaisen keisarin välillä, joka kysyi paavilta: “Kuinka suuri osa maailmaa sinulla on takanasi, kun sinä tällä tavalla vastustat?” Liberius vastasi: “Yksinäisyyteni kautta ei Totuuden Sana menetä mitään. Kerran oli myös vain kolme, jotka asettautuivat kuninkaan käskyä vastaan.”

Pyhä Gregorios Naziansilainen (329-389) kirjoittaa hänkin areiolaisia vastaan seuraavat sanat: “Missä ovat ne, jotka arvioivat kirkkoa jäsenmäärän mukaan ja halveksivat piskuista laumaa, jotka mittaavat jumaluuden mitalla ja asettavat ihmiset niin korkealle, jotka asettavat hiekan korkealle ja halveksivat maailman valoa, jotka keräävät simpukoita ja halveksivat helmiä? Heillä on huoneet, meillä asukkaat - heillä on kirkot, meillä Jumala; niinpä, me olemme elävän Jumalan temppeli, elävä uhri, hengellinen polttouhri. Heillä on ihmiset, meillä enkelit; heillä on röyhkeys ja uhkarohkeus, meillä usko; heillä on uhkaukset, meillä rukoukset, heillä on kulta ja hopea, meillä puhdas uskonoppi.”

Pyhä Johannes Khrysostomos puhuu samaa kieltä: “Kumpi on hyödyllisempää: omistaa paljon olkia vai sen sijaan kalliita kiviä? Oikea enemmistö ei ole kansanpaljous vaan voiman vakavuus. Elia oli vain yksi, mutta koko maailma ei painanut vaa´assa yhtä paljon kuin hän.”

Tehdäksemme yhteenvedon siteeraamme pyhää Hieronymusta (n. 342-420), joka sanoo erästä pelagiolaista vastaan: “Se, että sinulla on monta samanlaista kuin sinä, ei suinkaan tee sinusta katolista: päinvastoin se osoittaa, että sinä olet harhaoppinen.” Antaakseni tälle sitaatille sen täyden painon, lainaan sitä myös latinankielisenä alkutekstinä, joka voi olla tämän luentomme ensimmäisen osan sopiva ja tarkoituksenmukainen loppu:

“Multitudo sociorum nequaquam te catholicum, sed haereticum esse monstrabit.”

Ensimmäinen kahdesta kirkollista yhteyttä käsittelevästä luennosta. Luennot pidetty Riigassa, Latviassa 20.-21.5.1996.